Tarina Vasikoista Ja Miehesta Nimelta Pesonen

10/11/2012 sunnuntai

Taivas on taynnansa tummia pilvia. Ne paastavat vetensa kastelemaan kuivan maan, jonka tuuli vain muutamia tunteja aiemmin koetti puhaltaa silmillemme. Kulutamme aikaa lava-autossa katsoen pisaroiden valuvan ikkunalasia pitkin alas. Perassamme on traileri taynna lehmia, kuusitoista kaiken kaikkiaan.

Puhelimen soitto ja ohjelmamme muuttuu. Jossain on viela reilu 60 nautaa odottamassa kyytiaan myyntinavetalle. Avuksemme saamme kaksi pesunkestavaa nykypaivan cowboyta stetsoneineen ja buutseineen. Mike ja "shortie" lahtevat kumpikin trailereineen seuraamaan meita seuraavaan kohteeseemme.

Aamuista puhelinsoittoa Suomeen ja Chrisille vasattya suklaajuustokakkua lukuunottamatta tama isainpaiva on ollut kovin erilainen aiempiin verrattuna.

Ensimmaisen reissumme heitimme aamulla vanhan rouvan omistamalle maatilalle Missourin toiseen paahan. Pihaa peittavat romukasat, rakoilevat rengasaidat ja laitumilla laiduntavat lehmista, sonneista, vasikoista, vuohista ja koirista koostuvat sekalaumat kielivat siita, ettei joku osannut lopettaa ajoissa. Vanhuus hiipii hitasti ja huomaamatta. Lehmia lastatessa mietyttaa, mitka mahtavat olla tiineena ja mitka eivat. Kuivan kesan jaljilta laidun ei ole ollut jarin ravitseva ja vain harvat kelpaisivat viela teuraaksi. Onnekseni en kuitenkaan paikanna yhtaan selkeasti aliravittua.

Lahtiessamme ajamme jalleen joen lapi useiden satojen lisakilojen kanssa. Mikali olisimme Suomessa, tassa olisi silta. Sillat ovat taalla melko harvassa, ja mikali niita on, ne ovat niin matalia, etta jaavat veden alle sateiden saapuessa. Pohtiessani aaneen miksi nain on, saan vastaukseksi, etta ne on halvempaa rakentaa mataliksi. Katevaa, eiko totta? Epauskostani huolimatta neliveto puskee joen lapi kuormineen. Huokaisen helpotuksesta.

Judy ei ole uskoa korviaan, kun kerromme kuinka Suomessa pidamme lehmiamme navetoissa talven yli. Toki ilmastomme on kovin erilainen, ja useat maitokarjarodut eivat viihdy niin kylmassa ulkona lapi vuoden. Siltikin, saannoksista huolimatta, osa tilallisista pitaa lehmiaan sisalla myos kesan laidunkauden ajan. Perusteena saattaa olla tyomaaran lisaantyminen tai epakaytannollisyys tai jokin muu mutta. Totuus taitaa olla niinkin yksinkertainen, etta taloudellinen tehokkuus kulkee harvoin kasi kadessa luonnonmukaisuuden kanssa. Kun raha puhuu, myotatunto piiloutuu. Surullista. Kasittamatonta, toteaa myos Missourilainen karjatilallinen. Olen iloinen tietaessani kuinka hyvan huolen he pitavat omista elaimistaan.

Toiselta reissultamme mieleeni jaavat karjahdukset, sahkopiiskat, liukastelevat ja kompastelevat vasikat, seka lausahdus "I'm not responsible for that calf.". Ei tunnu olevan kukaan muukaan. Pieni tallattu vasikka lehmien keskella ei kuulosta hyvalta bisnekselta minusta. "Se on vain elamaa, ei sen enempaa." . Joka tapauksessa minun taytyy todeta, etta odotin nakevani jotain pahempaa ja olen silti positiivisesti yllattynyt nakemastani. En kuitenkaan niin paljon, ettako tahtoisin olla osallisena siina.

Kuljettamamme lehmat ovat myynnissa keskiviikon karjamarkkinoilla. Suuntaamme katsomaan, mita karjahuutokauppa pitaa sisallaan. Katseeni loytaa tuhansittain stetsoneita, cowboy-bootseja, farkkuliiveja , -paitoja, -housuja ja -haalareita. Keraamme paljon uteliaita katseita puoleemme. Lehmipojat ovat ilmiselvasti viettaneet aivan liikaa aikaa kotonaan, jolloin ainoat paivan aikana kohtaamansa kasvot kuuluvat heidan omille elikoilleen.

Cat walkilta naemme koko ladon yli . Pienen pieni vasikka sulattaa sydamemme. Loppupaassa silmiimme osuu lannenhevosia. Jippiaijee! Aivan kuin en muutenkin nakisi noita jaloja nelijalkaisia tarpeeksi, mutta etta oikeita lannenhevosia karjanajamiseen. Voi jukranpujut. pikkutytto-Paananen hiljenee.

Catwalk paattyy huutokaupan katsomoon. Istumme siella kuin kanat orrella katsellen, kun lehma toisensa jalkeen ajetaan myyntiaitaukseen. Toinen karjanajajista muistuttaa aivan Pesosta lapsuuteni suosikkikirjoista "Viiru ja Pesonen". Pian kuva lapsuuteni idolista tahriintuu pysyvasti, silla han osoittaa selvasti omaavansa elamansa epaonnistumisista keraantyneita patoumia, jotka ajoittain purkautuvat  hammentyneisiin sorkkaelaimiin. Alaskassa tapaamaani Kennya muistuttvan huutokauppamiehen aani jaa varmasti soimaan paahani useiksi tunneiksi huutokaupan jalkeenkin. En saa sanoista selvaa, enka usko etta saa kukaan muukaan. Huhujen mukaan han latelee numeroita.

Kotoa Loytyy

5/11/2012 tiistai

Oma paarynapuu. "Did you see the pears? They are gigantic!". "Pears... What pears?". Naisjoukkio syoksyy pihalle alta aikayksikon. Muistutamme varmasti yli-innokkaita lehmia rynnimassa aamulypsylle. Meilla on oma paarynapuu! Olen malttamaton, enka jaksa odottaa paarynoiden tippumista. Puuhun kapuaminen kay yllattavan ketterasti. Onhan nyt kyse kuitenkin ruuan hankkimisesta. Tarzan-Paananen palveluksessanne. Vahingossa aivan hupsistakeikkaa Judy saa paahansa osuman yhdesta. Paarynamme maistavat paarynoilta, mutta muistuttavat koostumukseltaan enemman omenoita. Nam.

Tarzan-Paananen.

Ilkikuri-Mikkola vauhdissa.

Myos laitumen asukit paasevat nauttimaan puumme antimista. Mina saan ystavan valkoisesta ammusta, kun taas Juutana vetaa puoleensa taman mustaa lajitoveria. Pimeyden ruhtinas-Mikkola on paljastunut. Lopetamme vasta, kun emme enaa kykene nakemaan kuolakerroksen alta.

Karjan ja karjapaimenten maassa jaetaan.

Olimme kuulleet tarinoita etukateen Missourin kodissa suomalaistyttoja odottavasta saunasta. Voi kai sita niinkin sanoa. Pihalla nokottaa saalittava, helmoistaan homehtunut pieni tono, jota takalaiset kutsuvat hikihuoneeksi. Kansallismielisyyshurmiossamme paatamme ottaa selvaa onko siita mihinkaan ja muistella kotopuolta saunomisen merkeissa. Viime kerrasta onkin vierahtanyt useampi kuukausi. Osan hetken romantiikasta syo se tosiasia, etta saamme nauttia osamme hoyrystyneista pesuainemyrkyista aamuisen pesu-operaation jaljilta. Se ei meita pysayta. Onhan meidat sentaan tehty suomalaisesta sisusta. Saunomisen lomassa keksimme joitamia oivia vinkkeja seuraaville innokkaille amerikkalaisille saunanrakentajille:

1) Viemariaukko on erityisen kateva, jotta vesi paasee valumaan pois, eika jaa lattialle lammikoksi madattamaan tonoa pystyyn.
2) Ruuanlaittohella ei valttamatta ole maailman katevin ja tehokkain vaihtoehto kiukaaksi.
3) Lauteet kannattaa sijoittaa sellaiselle korkeudelle, etta niilla mahtuu istumaan. Niiden ollessa liian korkealla saunanautintoa hairitsee hienoisesti sellainen seikka, etta loylya heitettaessa katon rajassa kuumuus nousee lukemiin, joka vastaa helpostikin helvetillista patsia. Lisaksi korkeille saunan lauteille paastakseen joutuu kayttamaan sellaista akrobatiaa ja kaikkia osaamiaan boulderointitaitoja, etta heti alussa karsiutuu jyvat akanoista. Oiva keino selvittaa, ketka ihan todella haluavat saunoa.
4) Ilmanvaihtoaukon olemassaolo on usein eduksi. Toki, jos oven ja karmin valista kayva veto on samaa luokkaa kuin tassa ko. saunakopissa, voit jattaa sen rakentamatta (, kuten tassa tapauksessa on tehty.).

Kaikista epailyista huolimatta sauna hoiti mainiosti tehtavansa. Loylyt hyvailivat kuluneita matkamiehia juuri sopivasti. Ne nostattivat myos pienoisen kaipauksen pintaan. Happi ei loppunut, eivatka myrkyt hurtaneet aivojamme. Vilvoittelu hoitui lampimassa syysillassa tahtitaivaan alla. Saunasta ulostautui kaksi raukeaa ja puhtoista takkutukkaa.

Tutkimusmatka Blue Springsille

4/11/2012 sunnuntai

Debby viittoo minut syrjaan. Pian kattani koristaa jalleen uudet setelit. Entisetkin ovat viela kayttamatta. "We're going hiking. There's not even any place to use it. We really don't need any more money." Margiella on ratkaisu: "You can always throw it into a pond if you really can't figure out anything to do with it!". Debs osaa olla suostutteleva: "You take it. DON'T THROW IT INTO A POND!". Selva pomo. Arsyynnyn itsekin noyristelystani, jota savyttavat lauseet: "Ei sinun olisi tarvinnut.", "Ei minun takia.", "En mina olisi tarvinnut." ja "Et olisi minun takia nahnyt noin paljon vaivaa.". Kuulostaako tutulta? Raivostuttavan suomalaista. Kiita mieluummin. Silloin antajasta tuntuu, etta arvostat lahjaa. Ala vahattele. Muistakin!

Valokuvaaja-Paananen valmiina paivan haasteisiin.

Kaymme Margien kanssa aamukavelylla lahimetsassa etsimassa Randyn tekemaa puumajaa. Sita emme loytaneet. Sen sijaan loysin kauniin seeprakuvioisen kalkkunansulan koristamaan hiuksiani. Atletico Kumpula laulelee mielessani kolmesta variksen sulasta. Pian pongaan lehtimeresta kilpikonnan ottamassa aurinkokylpya. Oikea kilpikonna! Taalla metsassa! Voi tata loytamisen riemua.

Seikkailijan mielemme halajavat tutkimusmatkalle Mark Twainin national forestiin. Siella lehtimatto katkee alleen sileapintaisia kivia, joilla liukastelemme. Tunnen olevani kettera kuin kameli kompastellessani joka toisella askeleella. Seuraamme joen vartta, joka johtaa meidat lahteelle, jossa pienet kalaset kuluttavat aikaansa taistellen virtaa vastaan pysyakseen paikoillaan. Amanda osaa kertoa alueen olleen aikoinaan merenpohjaa. Veden kuluttamat kalliot ja simpukanpalaset puhuvat tarinaa puolestaan. Polku, jota astelemme, on muokkautunut aikoja sitten intiaanien toimesta. Joki on joskus tarjonnut elannon Juoksee Kuin Tuulelle mokkasiineissaan.

Minne virta veneen vie?

Kalliossa oleva onkalo houkuttelee tutkimaan itseaan paremmin. Aukko on pieni, mutta sisalla mahtaa olla enemman tilaa. Innostus sisallani kasvaa liian suureksi. Pian tutkimusmatkailija-Paananen survoo itsensa paattavaisesti takapuoli edella mustaan aukkoon. Kuulen sisalle Amandan sanat: "Geographucal times includes today.". Hiljaa siela nyt! Luola on yllattavan tilava. Ystavinani minulla on vain muutama tunnistamaton otokainen. Onneksi Amanda rohkaistuu ja monkii sisaan seurakseni. Tutkailemme seinamia kunnes paikannamme suuren hamahakin. "I think it looks like a small tarantula...". Tytoille iskee yllattaen kiire paasta ulos. Ryomimme takaisin auringonvaloon, jossa Randy ja paskahousu-Mikkola meita jo naureskellen odottelevatkin.

Tutkimusmatkailija-Paananen

Blue Spring

Iltapaiva-aurinko nostattaa hien pintaan kavutessamme makia ylos ja alas. Onnistumme jalleen kadottamaan merkityn reitin. Ohitimme viimeisen valkoisen merkin useita puita sitten. Olemme eramaan armoilla. Polku, jota seuraamme, on todennakoisesti elainten raivaama. On varmaan viisainta kaantya takaisin. Jalkiamme seuraamalla tie takaisin autolle loytyy helposti.

"On maailmassa monta ihmeellista asiaa. Se hammastyttaa kummastuttaa pienta kulkijaa."

Kohti Tuntematonta

2/11/2012 perjantai

Missourissa on kuulemma luvassa ampumista (, halusin tai en), seka uusia makuelamyksia mm. haran pallien merkeissa. Ensimmaista kertaa koskaan olen lahdossa matkaan tietamatta yhtaan mitaan maaranpaasta. Minulla ei ole hajuakaan, mita odottaa. Missouri on osavaltio Ameriikan Yhdysvalloissa. Vaan missa siella? En tieda. Tietoisesti halusin asian pysyvankin nain. Kaikki, mita tulen kohtaamaan, on uutta, ja se tulee yllatyksena. Olen odottavin mielin. Jannitys on kanssani tanaan.

Valimatkaa on oltava jonkin verran, silla lentoihimme kuuluu kaksi vaihtoa: Fairbanks - Seattle - Dallas - Springfield (ei kuulemma se sama, jossa simpsonit asustavat). Aikaeroa on kolme tuntia. Kohti itaa siis. Tama kaikki selviaa lentolipuistani, joita en malta olla hypistelematta.

Matkamme Seattleen on rauhaton. Matkaamme yolla, mutta uni ei tahdo tulla. Kentalle saapuessamme olen pollamystynyt ja vaellan zombina muun seurueemme perassa seuraavalle lennolle. Koneen kiihdyttaessa kiitoradalla luovutan, silla en tahdo valvoa tatakin matkaa. Valium on ystavani.

Heraan vasta pyorien iskiessa maahan. "You girls seemed to have a really nice sleep.", toteaa lentoemanta astellessamme ulos koneesta. Debby naureskelee, etta olisi tarjonnut meille aamupalat viime lennolla, mutta lentoemanta ei ollut onnistunut saamaan meihin eloa. Kas, taisimme olla kanttu vei. Dallasissa on tasaista ja kuivaa. Olemme aavikolla. Aurinko nostattaa maasta tomua yhdessa tuulen kanssa. Lampiman tuulen puhaltaessa kasvoille Alaskan pakkanen on muisto vain.

Ruokailtuamme jatamme myos Texasin taaksemme. Ikkunasta katsottuna Texas on viivoitintyota ja geometrisia kuvioita. Neliot seuraavat toisiaan. Saman alueen talot muistuttavat kaikki toisiaan. Kuinka tietaisit, mika niista on omasi? Symmetria on ottanut vallan. Taivaalle on leijaillut hajanainen joukkio pienia pumpulipilvia. Ne nayttavat olevan aivan eksyksissa.

Viimeinen lento on lyhyt. Meita vastassa ovat Debbyn ja Chrisin hyvat ystavat Margie ja Randy. He ovat valmiina kiidattamaan vasyneet matkalaiset maaranpaahansa West Plainsille. Tien poskessa holkottelee amish hevoskarryineen. Pysahdymme syomaan parasta koskaan maistamaani meksikolaista ruokaa. Syon sita kunnes mahani alkaa ratketa yhteen aaneen housujeni kanssa. Debs joutuu tyontamaan minut takasin lava-autoon.

Saavumme vihdoin heidan Missourin kotiinsa. Se on yksi kauneimmista koskaan nakemistani. Heti alkuun meita tervehtii jenkkileffoista tuttu kuisti keinuineen. Missa ovat cowboymme kitaroineen? Sisalta talo on hirtta, kivea, sarvia ja kuparia. Padat ja kattilat kruunaavat koko komeuden. Taalla on kotoisaa. Pihalla torottaa pieni saunamokki odottaen siivoajaansa. Ei televisiota, ei internettia, eika kenttaa puhelinta varten. Voiko taydellisempaa olla? Voin kuulla hiljaisuuden.

Aikuisuuspulmia

1/11/2012 torstai

Viimeinen rutistus. Paniikki hiipii mieliin. Hata ja epatoivokin kayvat vierailemassa. Voimasanat ovat herkassa. Savua nousee korvista niin Aberystwythissa kuin Fairbanksissakin. Rupeamme hadassamme kyseenalaistamaan kaikkea. "Eiko tama puhuttu jo lapi?". Pitka ja intensiivinen tyopaiva lakitekstia ja numeroita pyoritellen saisi jumin paalle kelle tahansa.

Pari tuntia ennen deadlinea tulossuunnitelmamme nayttaa neljantuhannen euron verran miinusta vuotta kohden. Olemme lyoneet pokkoa pesaan ja ruokkineet toistemme katastrofiskenaarioita. Olemme mielikuvitusmaailmoissamme jo molemmat makaamassa sangyn pohjalla sairaalassa.

Avoimen yhtion verotus aiheuttaa harmaita hiuksia. Mika naissa aivoissa on vikana? Ne eivat helposti tata ymmarra.

"Lopetetaanko nyt taa pelleily? Eihan me nyt yritysta pyoriteta vuodesta toiseen miinuksella jos molemmat makaa sangyn pohjalla.". Sopii. Viimeiset laskujen tarkistukset silmat ristissa. Nailla mennaan. Aika hurjaa. Minua janskattaa. Tradenomi-Paananen kuittaa.

(Ja jalkihuomiona teille, joiden luotto meikalaiseen on vankkumaton, lopullisessa versiossa viivan alle jai jopa plus-merkkisia numeroita.)

"Jos Kaikki Rokkilaulajat Olis Niin Kuin Sa, En Muuta Kun Rokkii Kuuntelis Ma Enaa Ikina"

30/10/2012 tiistai

Jalleen veri vetaa yliopiston kampukselle, taytyyhan jaljelle jaaneet browniet jollekin syottaa.
tuttuun tapaan Jesse on hymynsa kanssa vastassa. Myos Kevin istuu vakiopaikallaan poydan aaressa. En saa juoda omia kaljojani, silla Jesse on kerrankin ostanut erikoiskaljaa, joka kantaa nimea Alaskan White. Onhan tama sentaan erityinen tilaisuus? Hanen pimea muoripuolensa nostaa jalleen paataan ja meille tarjoillaan kaikkea, mita kaapista loytyy. Jes, purkitettua taikinaa olikin jo ikava. Koiranruoka muuttuu uunissa sampyloiksi. Se on yhta yllattavaa joka kerta.

Kaivamme vuorotellen youtubesta esille kuolemattomia kipaleita ja ihmiskunnan nerokkuuden taidonnaytteita. Se hammastyttaa kummastuttaa, kuinka samoja asioita elamiimme kuuluu, vaikka olemme kasvaneet maapallon toisella puolen. Kunpa juniori-Mikkola ei olisi niin iaton. Unohdumme katsomaan Trailerpark Boys:ia ja pian kello nayttaakin vartin yli neljaa aamuyolla. On ehka aika lahtea kotiin. Huomisen univaje-Paananen kiroaa taman paivan vastaavaa. Onneksi Mikko Alatalo ja Veltto-Virtanen tuovat lohdun synkeisiin, huomisessa vieraileviin mieliimme. Konsti, mahdat olla ylpea meista.

Bonfire

28/10/2012 sunnuntai
Lannenmies-Paananen ratsasti tanaan toista kertaa elamassaan western-tyyliin. Ohjat toiseen kateen, perse penkkiin ja kieli keskelle suuta. On pistettava parastamme, silla yleisonamme on ostajaehdokas. Preeria, auringonlasku ja lehmat, taalta mina tulen. Onnekseni kaikki sujuu mainiosti. Olen (jo lahes) pesunkestava lehmitytto!

Juoksemme aamun ajan kanssa kilpaa. "On vilinaa melsketta, helinaa helsketta pienten tiukujen.". Halloween-koristeita on nelja valtaisaa laatikollista: valoja, kynttiloita, kurpitsoita, rottia, lepakoita, hamahakkeja, syksyn lehtia ja variksenpelattimia. Kaikki loytavat pikkuhiljaa paikoilleen. Kokkailua ja leipomista. Kaikki hyorina, pyorina, koristelu, valmistelu ja leipominen muistuttavat lapsuuden jouluista. Olo on odottava. Hullut jenkit.

Poydalle on ilmestynyt kurpitsoita ja kaksi essua. Se, etten ole koskaan kaivertanut kurpitsaa, nostattaa amerikkalaiskavoille epauskoisia ilmeita. Kurpitsalleni alkaa piirtya surumieliset kasvot. "I've never seen a sad pumpkin before.", kummastelee Teresa kolme. Vakuuttelen, etta se on vain suomalaisten sukujuurieni rasitetta, melankoliaa. "Tama tuhansien murheellisten laulujen maa, joka tuhansiin jarviin juosta saa. Katajainen kansa, jonka itsesaalin maaraa, ei mittaa jarki eika karkimaara.".

Kuulin tanaan jo kolmatta kertaa, etta tuntuu, kuin olisin ollut taalla jo paljon kauemmin, kuin olenkaan. Chris kertoi Teresa numero kakkoselle: "... and she has been here for a month or something...". Niin, kymmenen paivaa itseasiassa. Lasnaoloni on vissiin aika kohdillaan.

Kouluvaimokotiampuja Julia-Eric Paananen ja hellanlettas-Mikkola

Ajatus kotiinpaluusta tuntuu paiva paivalta hankalammalta. En tieda oikein mihin siella palaisin. Jotenkin tuntuu, etta siella aika oli pysahtynyt jo kauan aikaa sitten. En tahdo palata siihen. Tahtosin niin kovasti kayttaa paivani viisaasti. Viisas mies, joka tietaa, mita se on, missa olet?

Kokko palaa korkeana, ja sen lampo yltaa kauas. Onneksi takkini eristaa minut niin kylmyydelta kuin kuumuudeltakin. Taivas on pilveton ja tahdet loistavat kirkkaina. On lahes taysikuu. Minulle kerrotaan kuinka loydan pohjantahden.

Kokkokokokko.

Pohdin sita kuinka epavarmaa kaikki on. Olen huolissani siita, kuinka kerkean tehda kaiken, mista unelmoin. Kuulen lohduttavia elamantarinoita. Teresa kolme vakuuttelee, etta ehdin viela vaikka minkamoista.

Chris ei osaa arvostaa poikien antamaa elakoitymislahjaa. Pillereiden sailytyslaatikko osuu arkaan kohtaan. En ihmettele, silla olemme joutuneet valttelemaan r-sanaa kuin ruttoa. Toinen puoli lahjasta kelpaa, onhan se sentaan hanen lempijuomaansa alkoholia.

Vahitellen noutopoyta tyhjenee ja juhlijoita alkaa vasyttamaan. Pian huomaamme olevamme enaa nelistaan: mina, Juutana, karhuntappaja ja Will. Tuumailemme seuraavaa seikkailuamme. Chena hot springs houkuttelee. Ilta loppuu hetken liian lyhyeen. Olisin viela jaksanut jatkaa viela muutaman tovin pidempaan. Lohtunani ovat ruuantahteet, joita hamstraan yopoydalleni hamsterin lailla.

Seuraavia paivia savyttaa juhlien jalkeinen tyhja olo ja levottomuus. Johanna on niin surkea yazzyssa, ettei se edes kesta sita.

"Oletko ikina ollut oikeilla treffeilla?"
"Lasketaanko sita, jos joku kysyy: 'Oon auraamassa teita. Tuutko traktorin kyytiin istumaan?' "

Aivosolmu Kielijumi

25/10/2012 torstai

Bluen selasta katsottuna maa on kaukana. Hevonen allani parskii ja kiirehtii askeleitaan. Minulta menee hetki tottua lannenohjiin. Kaikki narut yhdessa kadessa saa oloni tuntumaan orvoksi. Onneksi valkea jattilainen allani kayttaytyy siivosti. Laukka pakkasen huurtamalla pellolla on jotain, mita olen kaivannut.

Pedikyyrimme tehnyt Lisa oli kysellyt Debbylta suomalaistytoista. Olemmeko pari vaiko vain ystavia. Olemme varmasti anteneet mielenkiintoisen kuvan itsestamme. Debby oli vastannut, ettei usko meidan seurustelevan. Jaettu sanky oli silti alkanut mietityttamaan.

Silmaluomet painavan jalleen kerran. Kaikki se johtuu vaarinkasityksesta. Meidan piti olla ulkona nelja tuntia, luulimme, etta aamu neljaan. Kuka tahansa voisi erehtya. Yliopiston kampus asukkeineen alkaa kaymaan tutuksi.

Henkinen krapula on jopa petollisempi kuin fyysinen. Englanninkielen sanat unohtuvat ja saan suustani ulos vain puuroa. Aivorattaani kayvat ylikierroksilla, vaikka lopputulos on samaa luokkaa google translaten kanssa. Vieraan kielen kanssa kamppailu kay valilla voimille. Joskus on parempi olla hiljaa. Aika perehdyttaa Alaskan perhettani suomalaisuuden saloihin. Hiljaisuus on hyve. "Ice-man" Kimi Raikkonenkin tietaa sen.

Nukun yon yli ja yritan huomenna uudelleen. Minulla olisi niin paljon enemman kerrottavaa, kuin pystyn pukemaan sanoiksi. Levanneella mielella ja kielella kaikki on helpompaa.

Harvat Ajatukset

23/10/2012 keskiviikko

Jalkani on vain 3/4 jalkaa, Chrisin on kokonainen. Mokin lattia valmistuu hitaasti, mutta varmasti.
Pala toisensa jalkeen asettuu paikoilleen.

Vasymys painaa ja suuta kuivaa. Tama muistuttaa jotain olotilaa, jonka olen joskus aiemmin kokenut. Mihin ovat kadonneet ne ajat, jolloin riekuimme ulkona yot lapeensa ja rammimme aamuisin silti urheana aamutalliin tai tunnille? Tuosta tarmosta on jaljella enaa hailyva muisto. Olemme tulleet vanhoiksi (, vaikka olenkin vuoden nuorempi kuin luulin. Onneksi laskupaa-Mikkola pitaa tarkkaa lukua.). Aikusiksi emme silti tule koskaan.

Leipakone saa jalleen sisaansa uudet jauhot. Olen varma, etta tama on paras keksinto sitten tulen. Kahdeksankymmentaluvun nerokkuus on kadehdittavaa.

Jatin kodin kuukausi sitten. Mihin aika katoaa?

Honky Tonk

22/10/2012 tiistai

Hevosen selassa tuntuu jalleen kotoisalta. Ruumiinlapo siirtyy paksun karvan lapi jalkoihini. Ponin askel on varma. Pieneen pakettiin mahtuu paljon pippuria. Otamme lihapullan kanssa spurtteja pysyaksemme Rexin perassa. Ponin askellajit, joita ei jarin matkaavoittaviksi voi kuvailla, saavat naurahduksia aikaan. Vaellusreissulla jaykistyneita lihaksia venyttaa sopivasti ja kipu alkaa hellittamaan.

Unohtaminen on kovin helppoa. Tolovanan reissun jaljilta jaa helposti kamera vaaraan autoon. Kameranhakureissumme venahtaa. Karhuntappaja on muuntautunut cookie-ladyksi jalleen. Kampassa tuoksuu pulla. Epailyttavaa on niiden alkupera. Koiranruokaa muistuttavat purkkitaikinat muotoutuvat uunissa inkivaaripuusteiksi. Kuka olisi uskonut? Kateeni loytyy kalja toisensa jalkeen. Pian tarjoilu on vaihtunut viskipainotteiseksi. Jaiden loputtua juomiamme kylmentavat variainemehujaat. Ne samat, joita Johanna on ahtanut suuhunsa jo toista kymmenta. Kaikki sateenkaaren varit ovat lasna.

Pojat ovat tapansa mukaan valmistautuneet arki-illan tunnelmointiin viskin kera honky tonk:in merkeissa. Sita kuunnellaan yleensa yksin baarissa, kun vaimo on jattanyt ja lapsetkin hyljanneet. Iloista tiistai-iltaa meille siis! Rikomme kaavaa tahallamme. Kuiskausmiehesta intoutuneena Kevin tarttuu kitaraan. Han vaihtaisi mieluusti lupaavan uran matemaatikkona muusikon vastaavaan. Kuulemme hanen omaa musiikkiaan. Se on kaunista. Kitara kiertaa ja pian Jessen sormet tapailevat Johnny Cashin Hurt:ia. Myos Juutana nielee pelkonsa ja ja ilmoille kajahtaa Atletico Kumpulan Me Kuulutaan Yhteen. Enkelinaani-Paananen paattaa viisaana tyttona tyytya kuunteluun. Mr. Rogers pitaa meista huolen loppuun asti. Kuinka kello onkaan yhtakkia pyorinyt ympyroitaan kenenkaan huomaamatta? Aikaa younille jaa hadin tuskin nelja tuntia.

Tolo-freakin'-vana Hot Springs, Obviously!

21/10/2012 maanantai

Vuokra-automme loytaa pihaan hieman sovittua myohemmin. Vuokrauksen kanssa oli ollut ongelmia, silla Jessella ei ollut autovakuutusta. "Why the hell would I have a car insurance, I don't even have a car?". Jenkkilainen logiikka kummastuttaa jalleen.

Matkamme kohti Tolovana hot springseja alkaa auringon paisteessa. Olemme jo nyt paljon pidemmalla, kuin eilen missaan vaiheessa. Olemme matkalla. Cd-pinoni katkoista Aaronin katoset valikoivat matkamusiikiksemme Incubuksen albumin A Crow Left Of The Murder... Kuinka vaaraksi valinta osoittautuukaan. Kuinka surulliseksi mieleni muuntautuukaan. Vihdoin saan karsimykseni keskelta esitettya pyynnon: "Can you please change the music? I would like to hear something happier.". Juutana on tukenani: "You should do that. This music makes her suicidal.".

Karttamme piti olla ladattuna suoraan Aaronin paahan. Siitakin huolimatta onnistumme vain vahingossa loytamaan kymmenen mailin (16 km) reitin alkuun. Kaveltyamme pienen matkaa polkua toteamme, etta on paras jattaa sukset autoon, silla lunta ei ole tarpeeksi.

Alaska ymparillani.

Jo reitin alussa nakymat salpaavat hengen. Matka taittuu hitaasti ja mailin merkkeja nakyy harvoin. Olikohan sittenkaan hyva ajatus lahtea vaeltamaan hiihtomonot jalassa? Nilkkoja pakottava kipu antaa vihjeita johonkin suuntaan. Karhun jalki polulla jannittaa. Jesse aka karhuntappaja on kokeneen erankavijan tavoin varustautunut kaikkeen: huikka viskia, eika karhun raatelu tai pakkasen purevuus enaa pelota. Hanen leipomansa suklaapalakeksit vievat nalan mennessaan ja matka jatkuu taas.

Hetken ajaksi Frodomme jaa jalkeen Sam apunaan. Smeagolin tiet ovat tutkimattomat. Gandalf harmaa tutkii ymparistoaan ihmetyksissaan. Uskomatonta olla taalla. Myohemmin hanelta revitaan titteli. Kuinka hyodyton onkaan Gandalf, joka ei osaa viheltaa. Kuinka hallavaharja nyt loytaa avuksemme? Sormussaattue on pinteessa.

Sormuksen ritarit.

Viimeisten mailien aikana sisainen piisamirottani heraa. Oivallamme paljon. Puhumme ihmisista ja elamasta. Siita kuinka surullista on, kuinka suuri osa ihmisista joutuu katsomaan elamaansa taakse pain katuen. Emme tahdo tulla sellaisiksi. Ymparillani avautuvat maisemat auringonsateineen, kaukana alhaalla siintavine jarvineen ja jokineen, seka horisontissa nakyvine vuorenhuippuineen kuiskailevat, ettei niin tarvitse olla. Miksi niin usein pelko estaa meita elamasta? Tilanteeni voisi olla myos hyvin toisenlainen. Olen niin onnellinen saadessani olla juuri nyt juuri tassa. En tahtoisi enempaa olla missaan muualla.

Filosofi-Paananen.

"Isona minusta tulee...", on lause joka maarittelee kiireen riivamaa kulttuuriamme ja ajatusmaailmaamme surullisen paljon. Kulutamme aivan liian suuren osan ajastamme ensin kouluttautuen ja tahdaten johonkin ammattiin ja sitten tehden toita, jotta voimme elaa elamaa, joka toistaa itseaan paivasta ja viikosta toiseen. Elamme tyolle ja sen maarittamille paamaarille. (Ajatuksia aiheesta patkassa: What if money wasn't an object?.) Mina tahdon jotain muuta. Ei ole olemassa jotain, jota minusta isona tulee. Jos onkin, se ei varmasti ole mitaan tai mikaan, mika kuuluu kategorian 'ammatti' alle. Paljon hyodyllisempana koen sen selvittamisen, mita nyt haluan ja kuka olen nyt. Jokainen, joka koskaan nakee vilaustakaan ajatusteni sekametelisopasta, tietaa, ettei se ole kovinkaan helppoa.

Maailma on pullollaan toinen toistaan parempia keinoja kayttaa aikaa. Kunpa vain keksisin, mika niista on paras. Tai edes, etta mita teen ensin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin varma, etta jokainen vaihtoehdoista on mainio, enka millaan voi menna valinnoissani harhaan olivat ne sitten mita vain.

Mokkimme on pieni ja vihrea. Se lampiaa nopeasti. Nukkumapaikkoja on oikeasti vain kahdelle, mutta se tuskin on ongelma. Olemmehan pienia ja ketteria. Kotivaimot Paananen ja Mikkola ryhtyvat ensitoikseen lieden kimppuun niin kuin naisten kuuluukin. Hirvenjauhelihamakaronimosso on hitti metsan keskella, kaukana asutuksesta. Uupuneet lihaksemme kaipaavat kuitenkin jo kuumien lahteiden syleilyyn.

Kuumien lahteiden aluilla.

Tama allas nielee ajan.

Kuu paistaa kirkkaana lahteesta nousevan hoyryn lapi. Tahtitaivas yllamme on pilveton. Ennusteista huolimatta emme nae revontulia. Loydan lampimasta vedesta mukavan asennon, johon olisi niin helppo nukahtaa. Kostuneet takkuni huurtuvat hiljaa yossa.

Pikkuhiljaa unimatin kutsu alkaa kayda liian voimakkaaksi ja joudun jattamaan lahteen taakseni. Monot eivat tahdo paastaa markia jalkojani enaa takaisin sisaansa. Toinen puoli porukasta jaa viela nauttimaan yosta ulkosalle. Minua mokkiin seurannut seura on mietteliaalla tuulella. Hanta arveluttaa tekemansa valinnat. Mielestani tama ei ole oikea keino selvittaa sita. Paadyn tilanteeseen, jossa mieli pahoittuu. Tein kuitenkin sen, minka katsoin olevan oikein.

Aamu valkenee meille liian myohaan. Suksien palautus tana paivana taitaa jaada haaveeksi. Vieraskirjan lukeminen aiheuttaa hilpeytta: Tolovana hot springseilla  nahdaan sini-keltaisia revontulia ja heitellaan tikkaa. Kaikki se, obviously.

On aikamme lahtea. Monoihin survoutuminen saa aikaan tuskaisia ulvahduksia. Olen kuitenkin viisaampi. Siksi kerron teille: Ystavani, jos joku ehdottaa kolmenkymmenenkahden kilometrin patikointia hiihtomonoissa, miettikaa hetki. Se ei teke hyvetta teille.

Happy Finns!

Ensimmaiset mailit ovat hikisimmat. Jaykistyneet lihakset eivat tahdo antaa periksi. Etenemmeko ollenkaan? Pikkuhiljaa kipuun alkaa tottua. Pysahtyminen on hankalaa, jatkaminen helpompaa. Valilla uppoudun niin syvalle ajatuksiini, tai unohdun ihailemaan maisemia, etten huomaa kipua ollenkaan. Keli ei voisi olla mainiompi.

Tormaamme metsastajiin. He ovat nahneet hirvilauman ja mustan suden maen laelta. Kerromme
nakemistamme lumeen painautuneista elainten jaljista. Onnea metsalle.

Oranssi valo on kaunis. Auringonvalo saa hiukseni loistamaan kanssaan. Hetkea myohemmin myos puun latvat palavat hehkuvan oransseina. Lumihanki muuntautuu aikaa myoten oranssista vaaleanpunaiseksi.

Viimeinen ylamaki saa lihakseni ja nilkkani huutamaan tuskasta. Raivo-Paananen heraa jalleen. Pusken itseni haran raivolla viimeisen mailin ylos makea takaisin autolle piilottaen kivun adrenaliinin alle. Olen perilla varttia ennen muita. Hadin tuskin saan henkea. Pitiko taas paasta nayttamaan itselleen? Heittaydyn selalleni lumihankeen. Tuuli on kylma, se puhaltaa pohjoisesta. Hamara alkaa laskeutua.

Autossa lihakset saavat vihdoin levata ja alan sulaa ikijaasta. Olo tuntuu raukealta. Poikien pilkasta osansa saavat niin Ben Howard kun Regina Spektorkin. Suomen kielta harjoitellaan tosissaan. Itken ja nauran samaan aikaan. En pystyisi tahan nyt, kaiken taman lihaskivun kanssa. Kielten opettajien elama on varmasti hyvin antoisaa. Kotiovella ilmoille kajahtaa kysymys: "Hey, can we keep the man with the whispers?". Ette, Ben Howard on minun!

"The Girls Are Hanging Out With Flakes"

19/10/2012 perjantai

Heratyskello potkii meidat ylos puoli seitsemalta. Viela on tehtava viime hetken pakkailut, ja tankattava itsemme tayteen energiaa selviytyaksemme aarimmaisesta fyysisesta suorituksesta. Debby on huolissaan onko meilla tarpeeksi lamminta vaatetta mukaan. Juutana vakuuttelee. "I don't want her to freeze either. I just got her here. I would like to keep her for a while." Pian rinkkani alkaa tayttya pipoista, huiveista ja lapasista. Joudun ottamaan juoksuaskelia karkuun, jotta viela jaksaisin kantaa rinkkani.

Chris tarjoaa meille kyydin Smileyn pihaan puoli yhdeksaksi, kuten on sovittu. Aaron on meita vastassa, mutta kuskistamme ei ole nakynyt tai kuulunut koko aamuna. Odotamme. Hillopurkista juotu vihrea tee polttaa suutani. Putsaamme auton lumesta. Odotamme jalleen. Aaron pommittaa puhelimitse. Ei vielakaan mitaan. Valilla vihainen jupina vaihtuu huolestuneiksi kysmyksiksi. Entas jos jotain on sattunut?

Mokki on maksettu etukateen koko viikonlopuksi, joten alamme pohtia vaihtoehtoa B. Kuka ulkoilusta pitava, spontaani ihmisolio omistaisi auton, ajokortin ja seikkailumielen? Soittokierros ei tuota toivottua tulosta. Lahto tunnin sisalla on liikaa pyydetty. Missa 'jees man' -asenne? Aika alkaa kayda vahiin, silla paivan valoista tunnit ovat rajalliset. Tolovana hot springs saa odottaa huomiseen.

Soitamme noloina Chrisin noutamaan meidat takaisin kotiin. Hanta ihmetyttaa millaisessa seurassa oikein pyorimme, kun nain paasi kaymaan. Syy ei ollut Aaronin. Vastuu on neljannella osapuolella, jota emme ehka koskaan edes tule tapaamaan.

Emme itse oikein osaa pettya, silla emme olleet odottaneet juurikaan mitaan. Tyytymattomyys heraa todellisuuden ja odotuksien valisista ristiriidoista. Pyrin eroon odottamisesta ja otan vastaan sen, mita tulee. Harjoittelu on selvasti tuottanut tulosta. Emme tuhlaa aikaamme murehtien. Tallekin sattumalle on varmasti tarkoituksensa.

Kotona huomaan kuinka epaonnemme kaantyi onnekseni, silla minulla on edelleen paljon aikuisten asioita hoidettavana. Ne nielevat tassa vaiheessa kaiken ylimaaraisen ajan, mita minulla on antaa. Minun iltapaivani kuluu tietokoneella Fairbanksissa. Jenni viettaa yonsa ahertaen Aberystwythissa tietokonelankojen toisessa paassa. Tehtavaa on paljon, aikaa ei. Toivottavasti sita on kuitenkin tarpeeksi.

Kiireita

18/10/2012 torstai

Heinapaalit painavat taalla tuplasti sen, mita kotona. Paaleihin iskeytyvine koukkuinemme muistutamme aivan pienia, mutta sitakin urheampia Kapteeni Koukkuja korkean heinapaalivuoren edessa. Hetken puuskutuksen ja puhinan jalkeen onnistumme saamaan urakan paatokseen ja lato on valmis seuraavaa kuormaa varten.

Kahvin jalkeen mukaamme tarttuu parhaat paivansa nahnyt vaantynyt pulkka auttamaan loppujen kokkopuiden raahaamisessa. Aurinkoisessa pakkaskelissa aika lentaa. Mieleni radiossa pauhaa Porcupine Treen ajatuksia ajan lentamisesta. Pian viimeinenkin polli on keratty. High five, toinen heinille.

Pihaan kurvaa Debbyn auto. Voi pojat, on aika takkiostosten. Liian pieni, liian suuri, liian ohut, liian kallis, vaaran varinen. Takkeja ei loytynyt, mutta mukaamme tarttui sukset Tolovanan reissua varten. "We usually don't rent skis this time of the year, because of the lack of snow. But if you think there's enough, I believe you.". Gregg selostaa meille ystavallisesti suksien kayttoohjeet kadesta pitaen. "Yeah, I know, I'm from Finland." Synnymmehan siella sukset jalassa. Edellisesta hiihtokerrastakin on vain kymmenen vuotta.
On aika vaihtaa vanhat, katkerat hiihtokokemuksemme uusiin ja parempiin.

Lahdemme Juutanan kanssa myohemmin viela omalle seikkailullemme keskustaan. Ilo loytyy eksymattomyydesta. Scout porskuttaa suorinta reittia paamaaratietoisesti kohteeseensa, vaikka tie on jaan ja lumen liukastama. Ihmiset taalla eivat tunne sanaa talvirengas. He luottavat nelivetoon. Mieleeni nousee ajatuksia amerikkalaisista ja stereotypioista. Vaihdamme matkalla paljon kuulumisia. En muistanut kuinka huonoa huumori voikaan olla. "Katso, neekeri Alaskassa! Paleltaakohan sita?". Terveiset omallemme Skotlantiin. Rakastamme sinua, tiedathan? Vatsalihaksiin sattuu liika nauraminen.

Illalla Debby loihtii meille herkullista ruokaa. Chris on ajatellut suomalaistyttoja ja jalkiruuaksi mahan pohjalle painuu mustikoita ja half & halfia. Mieleni on rauhaton. Aikuisten asiat lainoineen ja yrityksen perustamisineen ja tarjouspyyntoineen aiheuttavat huolia. Vaikka yritan parhaani, aika ei mitenkaan riita. Tietokone ei tee yhteistyota ja huutaa olevansa tahan kaikkeen aivan liian vanha. Jet lagin ja nukkumattomuuden takia aivoni ovat muussia. Mihin aika katoaa? Mikseivat hetket riita?

Touhutessani nakokenttaani eksyy iloinen uutinen, joka saa hetkeksi mieleni melun hiljentymaan. Jossain on syntynyt todella toivottu tyttolapsi. Hymy sille.

"Mina Asun Vahan Siella Ja Taalla"

17/10/2012 keskiviikko

Tyonteko tuntuu hyvalta pitkasta aikaa. Pikku-pakkasesta huolimatta puna alkaa nousta poskille ja hiki puskea pintaan. Keraamme kokkoa varten puun palasia ja oksia hevosten tarhasta. Chrisin elakoitymishipat ovat vain puolentoista viikon paasta. Keko kasvaa hitaasti, mutta varmasti. Hevoset seuraavat uteliaina jokaista askeltamme. Kiusanhenki-Dan kaatelee kokoamiamme puupinoja turvallaan. Koko kesan palvelleet crocksit ovat vihdoin vaihtuneet turvakarkikenkiin. Lumisesta maasta huolimatta varpailla on niissa lammin. Heikin tuulihousut palvelevat edelleen uskollisesti pitaen pakkasen poissa.

Kasivarret alkavat vasya ja kammenia kivistaa. Olin jo ehtinyt kaivata toihin. Ajatukset kulkevat parhaiten ruumiillisen tyon lomassa. Elamani tarkeimmat paatokset ja suurimmat oivallukset ovat yleensa syntyneet toissa. On mukavaa tehda jotain hyodyllista. Kokko kasvaa edelleen. Tyonsa tuloksien nakeminen saa mielen iloiseksi.

Kuusi. Hevosia on kuusi. Ne saavat heinansa kuudelta ja kuudelta. Toita on hadin tuskin tarpeeksi edes Juutanalle (, eli ei), saati sitten meille kahdelle. En koskaan pysty tekemaan toita tarpeeksi osoittaakseni kuinka kiitollinen olen. Voin kuitenkin tehda parhaani.

Tarjoudumme tekemaan paivallisen, joka on pitsaa kaikilla taytteilla. Jalkiruuaksi koetamme loihtia pannukakun. Maku tai ulkonako ei ole kohdallaan, mutta hyvaa se on joka tapauksessa. Ruoka saa paljon kehuja. Lynn on ihmeissaan nahdessaan nain nuoren ihmisen, joka osaa kokata. Se on kuulemma harvinainen naky nailla main.

Saan kiitosta siita, kuinka hyvin olen nayttanyt asettuneen kodiksi. Minulla on ihmeellinen lahja tuntea olevani kuin kotonani lahes missa vain. Minua se helpottaa. "Mina omistan kaiken mita naen ja mista pidan. Mina omistan koko maailman.", viisailee nuuskamuikkunen. Samaa tuumailen mina. Toivottavasti se ei joskus kaanny minua vastaan. Ainakin tahan astisiin kokemuksiini nojaten voin todeta, etta toimii.  

Suunnittelemme matkaa Tolovana hot springseille. Rinkan kanssa hiihtaen 16km suuntaansa saa kauhun valtaamaan mieleni. Jo surkastuneet lihakseni vapisisivat pelosta, jos minulla olisi jotain, mika voisi vapista. Pojat eivat tieda mihin ovat ryhtyneet pyytaessaan meidat mukaansa...

Ensimmainen paiva Fairbanksissa lahenee loppuaan. Olen ihastunut pieneen mokkiimme (, jossa nukumme), Debbyyn, Chrisiin, hevosiin ja koiriimme: Teddyyn ja Fargieen. Teddy tapittaa eriparisilmillaan pyytaen leikkeihinsa mukaan. Fargiesta taas lahtee tuo (oi niin) tuttu kuoleman haju. Minulla on kutina, etta tulen viihtymaan taalla.

Ensivaikutelman Voi Antaa Monenlaisen

16/10/2012 tiistai (Saan elaa saman paivan uudelleen!)

Lentokentalla Debby ja pikkupeikko. Ilo ja vasymys purkautuu kyyneleina ja nauruna. Taalla on tullut juuri ensilumet. Olen Alaskassa! En voi kasittaa.

Taidan olla surkea ilmestys, silla Debby tahtoo vieda minut sisarensa luokse suihkuun. Teen tyota kaskettya. Vahingossa aiheutan vesivahingon. Lahtiessamme Scott jaa sahaamaan keittion kattoa auki.

Autossa Debby ja Juutana rahahtavat nauramaan. "Well it was a rough start!". Puhelimeen Debby esittaa toiveen "Chris, make sure there's wine for me and a beer for Julia. We'll need it."

Kiitollisuutta

16/10/2012 tiistai

Se puhelu tuli laksiaisteni jalkeisena aamuna. Kaukaa, isojen vesien toiselta puolen ystaveista parhain soitti kysyakseen, onko minulla viela tyopaikkaa tiedossa menninkaisten maasta. Hammennyin. Juuri edellisena iltana olin iloinnut saadessani varmistuksen, etta minut oli valittu toihin ratsastuskeskukseen Dublinin etelapuolella. "On minulla, mutta en ole viela luvannut mitaan... Miten niin?". Puhelimen toisesta paasta kuului jotain, joka sai aivoni sulamaan. Minulla olisi mahdollisuus lahtea Alaskaan! Debby ja Chris olivat luvanneet jarjestaa kaiken syntymapaivalahjana Juutanalle. Mina, syntymapaivalahja? Itkin, nauroin ja iloitsin. En tieda mita valittyi puhelinlankojen toiseen paahan.

On helppoa olla ihmisolio. On helppoa olla onnesta sekaisin. En voi uskoa sita viela itsekaan. Yhtakkia elamassani koitti aika, jolloin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Kaikki, mihin ryhdyin, onnistui, ja viela paremmin kuin olin koskaan edes osannut odottaa. Mahtavia asioita tapahtui, vakken edes itse tehnyt mitaan niiden eteen. Mika se on, mita olen tehnyt ansaitakseni taman kaiken? Ajoittain tunnen etten ole taman kaiken onnen arvoinen. Hopo hopo, tottakai olen. Kaikki me olemme. Paras kiitos on elaa taysia ja nauttia kaikesta taysin rinnoin. Olen niin kiitollinen.

Muistan viela selvasti sen pimean heinakuisen illan, jolloin halasimme heipat toistemme suruisiin puseroihin. Tunnelma oli haikea, koska luulimme tuolloin nakevamme seuraavan kerran vasta vuoden paivien paasta. (Joskus on mukavaa olla vaarassa.) Pian Juutana hylkasi minut juna-asemalle. Lento lahtisi muutaman tunnin kuluttua. Istuin yksin kylmalla betonilla odottaen junaa kun sain puhelimeeni viestin, joka kertoi itkun tulleen kotimatkalla. Hyvia ystavia ei kasva jokaisessa puussa, eika niita loyda jokaisen nurkan takaa.

Nyt istun lentokoneessa kahdeksattatoista tuntia. Allani nakyy uusi manner. En ole koskaan ollut nain kaukana kotoa. En ole nukkunut silmaystakaan kahteen vuorokauteen, koska tunnen niin suurta iloa ja jannitysta tulevasta. Alamme laskeutua Seattleen. Vaahterat alapuolellani hehkuvat kirkkaan punaisina. Mahanpohjaa kutittaa. Korvissani pauhaa Of Monsters And Men. Minua jannittaa. Elamani on mahtavaa!

Polut Erkanevat Jalleen

15/10/2012 maanantai

Viimeinen ilta Dublinissa kuluu lampimien vallyjen alla kotona. Naytolla pyorii irlantilaista liikkuvaa kuvaa, joka kantaa nimea In Bruges. Musta huumori muistuttaa minua jostain kotopuolessa. Elokuva pitaa otteessaan loppuun asti, vaikka silmaluomia painaakin. Mielipiteeni patkasta on paatetty jo etukateen, silla enhan tahdo yoksi kadulle nukkumaan. Jamesin kuorsaus alkaa saestaa loppumetreilla. Annettakoon se anteeksi, silla han osaa elokuvan jo ulkoa.

Lopputekstien aikana James palaa jalleen tavoitettaviin. Valvomme myohaan yohon jutustellen. Hanella on paljon kokemuksia, joita tahtoisin itsellenikin. Opin paljon kuuntelemalla. Ajatukset huitelevat elamasta ja haaveista aina yleiseen tuumailuun maailmantilasta.

Irlannilla olisi taydelliset edellytykset tulla yhdeksi Euroopan menestyneimmista valtioista: luonnonolot ovat mainiot omavaraiselle maataloudelle, vaesto on korkeasti koulutettua ja englannin kieli auttaa kansainvalisten suhteiden hoitamisessa. Vesi- ja tuulivoimaa olisi mahdollista valjastaa paljon nykyista enemman energiantuotantoon. Kuka meni kusemaan taman kaiken? Ken tietaa, barbie ei.


Eksymme taas keskustelemaan ekologisuudesta ja eettisyydesta. Minua tentataan jalleen kasvissyonnistani. Kertoessani sen johtuvan enemman ekologisista syista, kuin huolestani tuotantoelainten elinoloihin liittyen (sita kuitenkaan kiistamatta), saan vastaukseksi: "Did you know that all the vegetarians are assholes because they think they are so much better that everybody else?". Tiesin, kiitos rehellisten ystavieni.

Kerkeamme yon pimeina tunteina ratkaista kaikki maailman ongelmat ylikansoitusta lukuunottamatta. Tasta seinasta emme paase yli emmeka ympari. James kertoo olleensa aikaisemmin minun laillani toiveikas onnellisen lopun suhteen, kunnes muutaman vuoden takainen Kiinan reissu avasi hanen silmansa todellisuudelle. Yhtakkia se, etta muistiko sammuttaa valonsa Dublinissa lahdettyaan huoneestaan, ei tuntunutkaan enaa niin merkitykselliselta. Joissakin ihmisissa omien valintojen ja tekemisten vaikutusten nakeminen saattaa aiheuttaa halua muutokseen kohti parempaa, halua vaikuttaa ja tehda oman osansa. Toiset taas kaikki se kurjuus saa kyynistymaan ja menettamaan toivonsa. Minun luonnolleni luovuttaminen ei sovi. Pettyisin itseeni todella paljon, jos heittaisin vain pyyhkeen kehaan. "You can't save the whole world. But why not try to save a piece of it?"

Han kertoo, etta on vuosi sitten kaynyt lahella kuolemaa. Se muutti paljon hanen ajatusmaailmaansa ja sai laittamaan asioita tarkeysjarjestykseen. Aikamme taalla on hyvin lyhyt. Se kannattaa kayttaa viisaasti. Edellisiltana kadonnut iphone on todella pieni menetys (, vaikka se onkin jo toinen kahden viikon sisalla.). Elama jatkuu. Mitaan todellista ei ole menetetty. Kaikille meille tekisi ehka hyvaa kuolla kerran ennen kuin aikamme oikeasti koittaa.

Mika on arvokasta? Mika on tarkeaa? Kokemukset, uuden oppiminen, loytaminen. "Sometimes you just have to leave everything behind, even though it feels hard at the time. There are some things you just need to do by yourself and for yourself. You know what I mean?". Niin totta.

"It is so weird. You have been here only for two days but it feels for so much longer." Kommentilla ei kuulemma ollut mitaan tekemista pitkastyttavan seuran kanssa.

Aamulla paluu arkeen tuntuu hankalalta. Niin ainakin olen lukevinani tuhahduksista, joita pyorailyshortseihin pukeutuminen aiheuttaa. On taas hyvastien aika. Hanella on omat seikkailunsa edessaan, minulla omani. Onnea Etela-Amerikkaan ja Aasiaan, tai minne ikina tiesi viekaan. Ajatukseni vierailevat siella varmasti joskus.

Pole Dancing, Beer-Pong and Acrobalance

13/10/2012 lauantai

Liityin hiljaiseen seurueeseen. He olivat kokeneet saman kuin minakin. "We'll have a plenty of time to be polite later." Ymmarsimme toisiamme. Sanoja ei tarvittu. Nokoset veivat mukanaan.

"-Are you good at pole dancing?"
"-Yes"
"-Have you ever tried?"
"-No."
"-High five! I love your confidence!"

Unimaailmasta tankotanssikilpailuun on yllattavan lyhyt matka. Luulen, etta Irlannissa on taikuutta: aina, kun tuopin pohja alkaa nayttamaan ei oota, jostain ilmestyy uusi jatkamaan edeltajansa tehtavaa.
Cormackin luottokortti karsii Jamesin taskussa. Sen kuului olla meidan salaisuutemme. Meidan ja kaikkien muiden, paitsi Cormackin. Sellaisena se pysyikin.

Hetken kerkesin kuvitella, etta minusta tulee se yltiopositiivinen hihkuja, joka arsyttaa kaikkia. Ehka olin vaarassa. Cormack ottaa tehtavakseen palauttaa minut maan pinnalle. Kyynisen maailmankuvan savyttama paasaus kuulostaa tutulta. "It doesn't matter if you're a vegetarian or not, because there are millions of people in the world who doesn't give a shit. We are screwed anyway so you should just enjoy while you still can." Ala siis huoli Heikki, minut pidetaan ruodussa taallakin. Olen yha jaarapainen, nuori ja naiivi. Vaitan, etta tarvitsemme vain tarpeeksi ihmisia, jotka uskovat muutoksen olevan mahdollista. Englanniksi argumentoidessani en onnistu olemaan yhta vakuuttava ja joudun lopuksi toteamaan "I'm a vegetarian only so that I can tell myself  I'm a good person after all and sleep my nights well." "You can trust me. I'll keep your secret."

Beer-pongia team international vastaan team America. Havisimme taparasti. Lopuksi pelaamme kaikki Alania vastaan. Mies on kone. Myohemmin etsimme hanta huolissamme sohvien takaa ja kattoterassilta, kaapeista ja poytien alta. Mies voi olla missa vain. Hanella on kuulemma erityistaito sammua mita omituisempiin paikkoihin. Unohdamme, etta aikonuksenamme oli ehtia viela takaisin yoelamaan. Tanssimme Dublinin ylla aamuun asti. Kattohuoneiston ikkunasta katsoessa tunnen olevani maailman katolla.

Aamulla tee on valmiina ja croissantti tarjoillaan suoraan sankyyn. Pojat ovat pitaneet minusta todella hyvaa huolta. Mista naita hyvia ihmisia riittaa? Saman matkan aikana minulla on etuoikeus tutustua heihin kaikkiin. Silta ainakin tuntuu. Mika onni minulla onkaan matkassani! Ilmaisen majoituksen lisaksi minulle on tarjoiltu myos kaikki ruoka ja juoma, taysin pyytamatta. Myos hieronta kuuluu palveluun. Lampiman viltin alla on mukava jutustella. James soittelee kitaraa. Valilla pojat esittelevat acrobalance-temppujaan ja saan pelata heidan syoksyvan ikkunan lapi kadulle, suoraan surman suuhun. Pelkoni on turha. Kaikki on todella hyvin.

Saksalainen Ruotsalainen

12/10/2012 perjantai

Olin varannut yosijan hostellista, vaan epaonnekseni vaaralle paivalle. Mita? Joka ikinen hostelli on buukattu tayteen talta viikonlopulta, koska Saksa pelaa Irlantia vastaan world cupin osakilpailun taalla Dublinissa. Ai siksi ne kaikki homelosti pukeutuneet hassua englantia puhuvat humalaiset ovat vallanneet turut ja torit?

Vastaanoton mies on mukava ja ystavallinen. Olen nainen. Olen pulassa. Silmaripsien rapsyttely auttaa aina. Pian loytyy vapaa emergency bed, puoleen hintaan.

Huoneeni on pullollaan espanjalaisia opiskelijoita. Puhumme huonoa englantia. Malesialainen Renee on tyytymaton Irlannissa saamaansa opetukseen. Odotukset olivat korkealla, koska rahaa paloi paljon. Han suunnittelee matkailevansa ympari Irlantia ennen kotiinpaluutaan. Annan vinkkeja ja muistelen vuoden takaista reissuamme. Viinipullo aukeaa. Saan hammastahnan lahjaksi. Reneen ystavat ovat Porterhousessa. Paatamme suunnata sinne katsomaan pelia. Sinne hanet kadotin. Liikaa kerroksia, liikaa mutkia ja liian pimeaa. Olisimmepa vaihtaneet numeroita.

Unohduin ruotsalaisen Gerrickin ja hanen irlantilaisten ystaviensa seuraan. He puristivat minusta ulos kaikki tuntemani vitsit ruotsalaisista. Pelin aikana vierustoverini paljastuikin saksalaiseksi.
Ei se mitaan. Pidin hanen puoliaan, niin kuin edeltajani toisessa maailmansodassa. Se kannatti: voitimme.

Irlantilaisedustuksemme ehdotti pussikaljoittelua huuhdellakseen karvaan pettymyksen maun suustaan. Kaksi viinipulloa ja Jameson myohemmin taisimme kaikki olla haviajia. Tanssilattia oli tahmea. Suudelma yllatti. Minun piti nahda monia tuona iltana. Monet jaivat nakematta. "You can't go to his place. He is drunk and you don't know him. He can be a total weirdo. You'll stay with us tonight!". Selva pomo.

"Ohommmm. Julia, it's half past ten now. Was your check out at nine?". Hataa, kaaosta, etsimista, kiirehtimista. Ilta oli mahtava. Meilla oli hauskaa. Naemme viela. "... and if you're heading to Four Courts, it's the other way!"

Pian istuinkin Christ  Churchin pihassa nauttimassa aamiaisekseni nektariineja ja odottaen viestiini vastausta seuraavasta sohvasurffaus-kohteestani. Toivottavasti James vastaa pian, silla akkuni on loppumaisillaan. Oloni on kaiken antanut.

Se On Minusta Kiinni

12/10/2012 perjantai

Tutuilla kulmilla jalleen! Abraham House -hostel Dublinissa. Istun kahdeksan hengen huoneessa kuunnellen kuuden yhdysvaltalaistyton keskustelua tampooneista. Tyttoja (+ 20-vee) huolettaa se, etta aiti on rapakon takana, eika pysty tekemaan saniteettiostoksia heidan puolestaan. Miksi valitsin female-dormin? Koska se oli ainut vapaa. Joskus tunnen itseni niin epanaiseksi... Ensimmaiset kaksi yota vietan hostelleissa, koska viime reissumme pelastaja Anthony ei asukaan enaa paraatipaikalla vastapaata Dublinin parasta baaria The Mezzia, vaan on joutunut muuttamaan vanhelmmilleen saastaakseen rahaa leikkausta varten, eivatka sohvasurffaus-pyyntoni saaneet vastausta ajoissa. Seuraavan yon olen Temple Barin alueella Four Courts -hostellissa kuudentoista hengen sekametelisopassa. Kuulostaa uusilta tuttavuuksilta! Lopuiksi oiksi paasen yhden paikallisen jannun luokse sohvasurffailemaan (http://www.couchsurfing.org).

Eilen saavuin Dubliniin jo hyvissa ajoin matkustettuani ensin koko yon. Ummistin silmani ainoastaan tunnin kestavan lennon ajaksi, joten olin ymmarrettavasti vasyksissa saapuessani hostellille. Ikkunaa hakkaava sade oli puolellani ja kehotti ottamaan paivaunet. Niin teinkin. Heratessani sade oli lakannut, joten lahdin kavelylle Dublinin hamartyvaan iltaan aikomuksenani taltuttaa kasvava nalka ja tattaraa: ostaa postikortteja. Hei, tunnen taman paikan! Huomasin hymyilevani itsekseni. Taalta on niin paljon hyvia muistoja.

Tana aamuna herasin pirteana jo seitsemalta aamulla. Ihanaa, sain nauttia lampimasta suihkusta. Se on hostelleissa harvinaista herkkua. Iloisin mielin kommin suihkun jalkeen aamupalalle. Aamuhamarissa sain nauttia aamupalani rauhassa. Ihmiset olivat hyvalla tuulella ja suunnittelivat jo innoissaan tulevan paivan ohjelmaa. Taman takia valitsin taman hostellin: Aamupala on aivan ruhtinaallinen verrattuna kaikkiin muihin kokemiini. Amsterdamin kahvi ja paahtoleipa sokerihillolla ryomivat hapeissaan tarisemaan poydan alle. Keittion tati oli mietteissaan ja kiireinen juostessaan keittion ja tarjoilupoydan valia. Menin aamupalan jalkeen kertomaan, kuinka paljon arvostan heidan aamupalaansa, jossa on runsaasti valikoimaa ja ruoka on laadukasta. Tati palautui keskuuteemme aatoksistaan ja nain kuinka ilo taytti hanet. Jokaisen kiitoksen han on todella ansainnut.

Hyvin alkaneen aamun kunniaksi ajattelin ilahduttaa itseani viela hieman lisaa hammentamalla amerikkalaisia huonetovereitani vaatteiden vaihdollani. Reteana suomi-neitona heitin itseni alasti heidan haariessaan aamutoimiensa parissa ymparillani. Saatoin lahes kuulla kauhistuksen aanet heidan paansa sisalla. Joku meinasi epahuomiossa tukehtua hammasharjaansa. Jenkki-etikettiin ei taida kuulua alastomuus. Ainakin nama tytot ryomivat vessaan vaihtamaan vaatteensa. Olen melkio varma, etta he kayvat syuihkussakin vaatteet paalla ja meikit kasvoilla. Meilla kotona kukaan ei edes huomaa, jos vahan persposki tai tissi vilahtaa. Toivottavasti en aiheuttanut pysyvia traumoja. Ainakin minulla oli hauskaa. Taidan olla hieman ilkikurinen.

Heidan kulttuuristaan olen kuitenkin opetellut small-talkin jalon taidon, (Olen siina jo mestari!) en sentaan tahdo ilkeilla ja vaikuttaa toykealta. Nyt kun olen yksin matkassa, minua ei edes haittaa jutustella niita naita. Valilla on jopa ihan mukava vaihtaa ajatuksia. En kuitenkaan ole mikaan "puhutaan pitaaksemme aanta" -jutustelun ylin ystava, joten tungen keskusteluu mukaan oikeita ajatuksia ja asioita. Hammastelkoon siina sitten. Jos joskus teita vastaan tulee amerikaano luullen, etta kaikki pienet suomalaistytot rakastavat paljastella itseaan ja oksennella aatoksiaan, voitte osoittaa minua syyttavalla sormellanne.

Nyt siis olen oikeasti ensimmaista kertaa yksin matkassa, ilman ystavia. Se ei ole tuntunut pahalta ollenkaan (, joka yllatti minut itsenikin.). Sana, joka kuvaa oloani parhaiten juuri nyt on "vapaus". Olen todella vapaa tekemaan (tai olemaan tekematta) aivan juuri niin kuin itse haluan. Koska olen melko helppo ja mutkaton persoona, itseni kanssa olo on helppoa. Ainoa hankaluuteni on aina ollut paatosten tekeminen. Voin harjoitella sita nyt, silla taalla ei ole ketaan tekemassa paatoksia puolestani. En voi myoskaan pohjata paatoksiani vahingossakaan sille, mita luulen jonkun muun haluavan. Toisaalta hankaluuteni paatostenteon suhteen on se, etta en tunne tarpeeksi vahvasti pienten asioiden suhteen. Minusta on turha stressata, kun kaikki vaihtoehdot ovat kuitenkin hyvia. Usein aivan yhta hyvia. Olen siis onnellinen ihan sama mita valitsen tai paatan. Jos jollakin asialla on merkitysta, niin osaan kylla sanoa sen. "Ei silla ole valia missa olemme. Kaikki paikat ovat ihan yhta hyvia", toteaa ystavamme Juksu muumeissakin. Todennakoisesti siis vain jatkan tata samaa, arsyttavaa "Ihan sama. Kaikki kay" -asennettani. Siinahan olette sitten minun kanssani.

Oikeastaan taisin tulla juuri siihen johtopaatokseen, etta haluni tulla paattavaisemmaksi ja jyrkemmaksi kannoissani kumpuaa siita, etta ymparillani olevat ihmiset pitavat paattamattomyyttani arsyttavana piirteena. Itselleni asia on nimittain ullatuspullatus aivan sama. Tekisin siis tamankin muutoksen vain muita varten. Eiko sekin ole ihan yhta lailla arsyttavaa? Tassa asiassa ei taida nyt olla voittajia. Haaleata vetta -Paananen paattaa pohdiskelunsa nyt tahan ja on jatkossakin ihan yhta ja samaa "mika vain kay" -mielta.

Olen myos huomannut matkoillani, etta Antti oli (jalleen kerran, hihi) vaarassa yhdessa asiassa. Ennen lahtoani Antti kertoi, etta kaikkein vaikeinta vieraassa paikassa olemisessa on se, etta ihmisia ei kiinnosta kuka sina olet tai mita sulle kuuluu, koska heilla on jo oma elamansa, siihen kuuluvat ihmiset ja kuviot. Asia ei ole niin. Kylla ihmisia kiinnostaa. Useimmat ihmiset ovat aivan niin kuin mina tai sina. Heita kiinnostaa saasta puhumien aivan yhta vahan. He ajattelevat, tuntevat, tahtovat oppia, jakaa ja valittaa, aivan kuten minakin. Ehka taytyy vain osata tokata siihen oikeaan kohtaan. Se on se pieni, halkaisijaltaan parin millimetrin alue toisen ja kolmannen selkanikaman valissa. Ala tonaise liian kovaa kuitenkaan, ettei kaveri halvaannu. Been there, done that.

Vaikka olen yksin matkassa, voin valita vietanko aikaa yksin vai seurassa. Viime syksyn Irlannin reissulta minulla on jo taalla tuttuja, joiden kanssa viettaa aikaa. Ceeassan kautta minulla on myos useita kontakteja, jotka viettavat aikaa kanssani mielellaan. Sita kautta kuka tahansa loytaa seuraa varmasti, ja mika parasta voi loytaa hyvin samanhenkista seuraa. Viimeisimmaksi kaikkein tarkein huomio: Mikali lahden kaupungille, minulla on paivan paatteeksi useampi uusi tuttava, ehka ystavakin. Minun taytyy vain avata ovi, astua ulos ja olla avoimin mielin. Se ei ole niin vaikeaa. "Aina on joku joka ottaa vastaan" (SMG - Kaunis Marjaana)!

On vasta aamu, hymy on jo korvissa. Heitan rinkan selkaan ja lahden tassuttelemaan kohti seuraavaa hostellia, uusia ihmisia ja seuraavaa seikkailua. Hyvaa perjantaita kaikille :-----)

Pieniä Asioita, Joita Arki On

9/10/2012 tiistai

Kaiken sen Aberystwythin hälinän, melun ja melskeen (, joista nautin täysin rinnoin!), sekä liikkuvan matkailija-elämän jälkeen olen kaivannut rauhoittumista. Sitä olen toteuttanut täällä Glasgowssa. Kiireettömät hetket, säännöllinen elämänrytmi ja tavalliseen arkeen kuuluvat pienet asiat ovat maistuneet pitkästä aikaa mansikalta.

Päiväni kuluvat pitkälti kokkailun, kävelytretkien, syömisen, lukemisen, kirjoittamisen ja ihmettelemisen merkeissä. Iltaisin Monica sytyttää huoneeseensa tuoksukynttilöitä ja kömmimme viileältä huoneilmalta piiloon lämpimien täkkiemme alle. Katsomme elokuvia ja dokumentteja kunnes silmämme alkavat painaa ja haukotukset kertovat, että on aika uneksia. Voi, kuinka romantillista! Rentoilu tuntuu miellyttävältä.

Pitkästä aikaa olen tunnistanut itsessäni myös pienen, hyvin hiljaisen äänen, joka kertoo kaipaavansa hieman omaa aikaa ja yksinoloa. Olin kerennyt jo luulemaan, että se osa minusta on kuollut. Ei sittenkään. Tervetuloa takaisin, muukalainen!

Aamuisin saatan tuumailla itsekseni pitkiäkin toveja Monden suorittaessa läsnäolovelvollisuuttaan yliopistolla. Silloin tartun helposti kynään, tai kaivelen rinkasta yhden lempikirjoistani: Eckhart Tollen Läsnäolon Voima. Välillä mieltä virkistääkseni saatan penkoa youtubesta esiin kolmiosaisen dokumentti-sarjan "Mielen Salattu Voima". Olen myös antanut aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni kävelyretkilläni kaupunkiin ja sen ympäristöön. Voi, miten hyvältä se onkaan tuntunut. Hidasta elämää? Kyllä.

Tämä aika on ollut aikaa musiikille. Siitä nauttimiselle ja uuden löytämiselle. Usein kävelyretkiltä mukaani on tarttunut cd-levy jos toinenkin. Täytyy myöntää, että tässä asiassa kuluttaja sisälläni on riistäytynyt käsistä. Vain hieman onneksi. Reppuni pohjalle on päätynyt niin First Aid Kitin, Ben Howardin, Feistin, Regina Spektorin, Mumford and Sonsin, Mobyn, Incubuksen, Georgen ja Foster the Peoplen plätty. Niin ja toki Batman returns -soundtrack, joka oli pakko kahmaista mukaan ja heittää kirjeeseen osoitteenaan Opastinsillan ongelmakommuuni ja batman-pakkomielle -Konsti. Lisäksi olemme Monican kanssa huomanneet pitävämme pitkälti hyvin samantyylisestä musiikista, joten olemme harrastaneet musiikkivaihtoa. Hyvän uuden musiikin löytäminen on aina yhtä jännittävää.

Tänään kokeilen ensimmäistä kertaa joogaa. Se ei tule olemaan helppoa minulle, levottomalle sielulleni ja rauhattomalle ruumiilleni. Päässäni on jatkuva ajatusmyrsky ja sisälläni poukkoilee milloin minkäkinlaista tunnetta. On vaikeaa keskittää ajatuksensa, saati sitten olla ajattelematta. Juuri siksi tuumin, että joogalla voisi olla minulle jotain annettavaa. Toivottavasti opin ja oivallan. Pysähtymisen taito, tervetuloa.

Monican kanssa keskustellessani olen saanut vahvistusta ja selkeyttä asioihin, joita kohtaan tunnen mielenkiintoa, ja joita haluan elämältäni. Ruuanlaitosta tulee varmasti pysyvä tapa. Voisin olla joogan lisäksi kiinnostunut myös itse tehdystä luonnonkosmetiikasta. Monica on järjestänyt itselleen paljon toimintaa itseään kiinnostavien asioiden parissa. Miksen minä ole tehnyt samoin?  Ehkä minua ei niinkään kiinnosta permakulttuuri tai happiness-club, mutta voisin alkaa toimimaan huomattavasti aktiivisemmin vaikkapa vasemmistonuorissa tai minulle tärkeissä kansalaisjärjestöissä, kuten unicefissa tai amnestyssä. Löytäisin varmasti melko pienellä vaivalla projekteja, joissa minun panokselleni olisi käyttöä.

Kävin tässä yksi päivä äiteeni kanssa keskustelua, jolloin oivalsin jotain tärkeää. Äiti kertoi blogini lukemisen olevan mukavaa, koska olen lahjakas kirjoittamaan. Vastasin olevani lahjakas monessa asiassa, mutta että en vain vielä ole osannut oikein käyttää niitä lahjoja. "Äitiisi olet tullut. Minäkin opin käyttämään lahjojani vasta 40 vuoden jälkeen". Tuntuu, että minulla on vielä niin paljon annettavaa monelle asialle. Harmittaa, etten ole osannut laittaa sitä kaikkea käyttöön vielä.

Viimeinen viikko oli minulle: 

Älyköitymistä

Lähdin niggan mukaan yliopistolle kuuntelemaan hänen ryhmänsä esitelmää aiheesta "Sex as a cultural artifact". Femisnisti-Konsti olisi ylpeä oppipojastaan. Siemen on itänyt, vaikka nigga muuta väittääkin. Yhdeksi puhutuimmista teemoista tuli seksin rooli mediassa. Ohjaammeko me sitä, vai se meitä? Toisen ryhmän esitelmä käsitteli kauneusteollisuutta. Kauneusihanteet, meikkiteollisuus, ekologisuus, eettisyys, itsetunto. Myöhemmin kävin Monican seurana sosiologian luennolla, jonka aiheena oli globalisaatio. Luennoitsijalla oli harmaat hapset ja toinen jalka pahasti kujalla. Kujalla, jolla pakkanen paukkaa. Käytetyin sana oli kuolonkorinaa muistuttava "aaaaaaaaaaa".  Vaikka aihe oli mielenkiintoinen, käsittely jäi hyvin pintapuoliseksi. Muistan enemmän tuotanto- ja arvoketjuista jo pelkästään viime keväänä lukemani "Kehitysmaatutkimus: johdatus perusteisiin" -kirjan pohjalta. Olen kuitenkin iloisella mielellä, sillä ymmärsin esitelmät ja luennon, vaikka ne olivat enklannin kielellä.

Löydä hymysi

Kaiken alakuloisuuden ja ahdistuneisuuden, sekä useiden nigga-terapiatuokioiden ("Mikään asia tässä maailmassa ei ole niin huonosti, etteikö siitä voisi puhua.") jälkeen Monica ehdotti elokuvissa käymistä. Ehkä se ilahduttaisi. Tähän hätään parhaimmaksi ehdokkaaksi valikoitui hyvän mielen -elokuva "Untouchable". Se kertoi erikoislaatuisesta ystävyydestä neliraajahalvaantuneen miehen ja tämän henkilökohtaisen avustajan välillä. Pätkä oli koskettava, hauskakin. Vähän ehkä mahdollisesti porasin. Olin elokuvan jälkeen herkällä tuulella, mutta mielialani oli silti kohonnut. Täältä tullaan!

Elokuvista päästyämme pistäydyimme moikkaamassa Monican synttäritunnelmissa olevia ystäviä revolutionissa. Porukka oli jo iloisalla tuulella ja alkoi ottaa mittaa toistensa tanssiliikkeistä. Synttärisankari Praveen oli Miskan ilmetty bollywood-versio. "Sama mies, mutta erinäkönen." Puheeksi tuli paikallinen freegan takkutukkineen, ja pian keskustelu olikin kääntynyt siihen, että minä olen hänen suomalainen versionsa. Siinä seisoessani tarjottu guinness-tuoppi kädessä, puhuessani kaikesta mahtavuudesta, mitä elämääni on tarjoutunut ilman omia ponnistelujani, ei auttanut kuin myöntyä.

Paaaaaljon onneeeaaa vaaan

Eilen oli Katerinan syntymäpäivä. Halusimme muistaa sankaria leipomalla vadelma-suklaamuffineja. Ensimmäisessä erässä ei ollut tarpeeksi sokeria ja muffinien pinta kärähti. Pilaaaaalla! Kauppaan ja uudet tulille! Maku oli parempi, mutta ulkonäöltään ne muistuttivat lähinnä nuotiossa käräytettyjä pesusieniä korvavaikku-kuorrutteella. "It's not all about the appearance". Katerinaa hymyilytti.

...

 Kaiken tämän keskellä en voi olla miettimättä kuinka kauhean etuoikeutettu olen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän. Mitä ihmettä minä olen muka tehnyt oikein ansaitakseni tämän kaiken? Näen tai kuulen joka hetki jotain uutta. Opin, koen, ihmettelen ja yllätyn. Huomaan jatkuvasti niin paljon hyvää ihmisissä ympärilläni, erityisesti niissä kaikkein läheisimmissä. Minulle on selvinnyt, kuinka kovin tärkeä olen heille, ja kuinka kamalan paljon itse heistä välitän. Jos hetkeksikään unohdan sen, kaivan vain esiin jonkin saamistani kirjeistä tai juttelen jollekin ystävistäni, ja muistan sen taas. En tunne oloani yhtään yksinäiseksi. En ole tuntenut pitkään aikaan. Olen rakastettu. Se lämmittää joka ikinen hetki. Ja voitte olla varmoja, että rakastan teitä takaisin. Syräimmiä teille. Olen onnellinen. Eniten olen kiitollinen. Kiitos!

Kaikki On Ihan Hyvin

7/10/2012 sunnuntai

En tiedä paljonko kello on.

Ympärilläni on yhä pimeää.
Se on tunkeutunut luokseni peiton alle, ja jatkanut matkaansa lävitseni.
Tunnen sen sisälläni.

Käännän jälleen kylkeä.
Puristus rinnassani ei hellitä.
Levottomuus pyytää lupaa jäädä asumaan.

Jostakin kuulen hiljaista, suruista oopperalaulua.
Se on jatkunut jo tunteja.
Tai ehkä se onkin vain päässäni.

Pimeä vieressäni muuntautuu hämäräksi.
Eilen olisin kutsunut sitä valoksi.
Tänään en näe sitä.

Tiedän lintujen laulavan ulkona.
Se kuulostaa vieraalta.
Tänään en tunnista sitä.

En tunne nälkää.
En tunne kylmää.
Tunnen pelkoa ja epätoivoa.

Tunnen paljon ja voimakkaasti.
Se oli eilen siunaukseni.
Tänään se näyttää kääntöpuolensa.

Mieleni on tyhjä.
Kaikki tekeminen tuntuu turhalta.
... Olen menettänyt.

Juuri kun olen tukehtumassa tähän pohjamutaan, johon sallin itseni valua, ymmärrän,
on muutakin.

Taistelen tieni ylös, pois peiton alta.
Laitan veden lämpenemään.
Tahdon pestä oloni pois.

Mysli maistuukin ihan hyvältä.
Samalta kuin niinä aurinkoisina päivinä.
Siirrän verhot sivuun ikkunasta, ja huomaan:
Tämä päivä on yksi niistä.
Sama kirkkaus valaisee kasvoni nytkin.
Samat ystävät ovat tukenani tänäänkin.

Eilen kadottamani hymy alkaa taas piirtyä kasvoilleni.
Mihin jäinkään eilen, kun aika pysähtyi?
Se alkaa muistua mieleeni.

Elän tunteella. Kun olen iloinen, olen sitä todella. Silloin leijailen korkeuksissa, jossain pilvien yläpuolella. Kun olen surullinen, olen sitä oikeasti. Silloin ryömin vuorokausia pohjamudissa. Niin syvällä, että meinaan tukehtua siihen. Se on rankkaa välillä. Mutta se menee ohi. Se meni ohi.

Kaikki on ihan hyvin.

...

Negatiivisista tunteista puhuminen on todella vaikeaa. Niistä puhumattomuus ei tee niistä kuitenkaan vähäisempiä. Kaikki tuntevat niitä joskus. Olen kokeillut olla puhumatta niistä. Se ei toimi. On aika kokeilla jotain muuta. Minulla on pieni suuri kutina, että tämä on parempi keino. Voin hyväksyä negatiiviset tunteet ja elää ne. Tiedän, että ne eivät kestä ikuisesti. Pikkuhiljaa ne väistyvät tai muuttuvat.

 ”Ajatella, jos ei koskaan voisi tulla iloiseksi tai pettyä. Ei koskaan voisi pitää kenestäkään, ei suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä tuntea pahaa omaatuntoa... Kauheata. Kaikki.”

-Muumipappa