Kohti Tuntematonta

2/11/2012 perjantai

Missourissa on kuulemma luvassa ampumista (, halusin tai en), seka uusia makuelamyksia mm. haran pallien merkeissa. Ensimmaista kertaa koskaan olen lahdossa matkaan tietamatta yhtaan mitaan maaranpaasta. Minulla ei ole hajuakaan, mita odottaa. Missouri on osavaltio Ameriikan Yhdysvalloissa. Vaan missa siella? En tieda. Tietoisesti halusin asian pysyvankin nain. Kaikki, mita tulen kohtaamaan, on uutta, ja se tulee yllatyksena. Olen odottavin mielin. Jannitys on kanssani tanaan.

Valimatkaa on oltava jonkin verran, silla lentoihimme kuuluu kaksi vaihtoa: Fairbanks - Seattle - Dallas - Springfield (ei kuulemma se sama, jossa simpsonit asustavat). Aikaeroa on kolme tuntia. Kohti itaa siis. Tama kaikki selviaa lentolipuistani, joita en malta olla hypistelematta.

Matkamme Seattleen on rauhaton. Matkaamme yolla, mutta uni ei tahdo tulla. Kentalle saapuessamme olen pollamystynyt ja vaellan zombina muun seurueemme perassa seuraavalle lennolle. Koneen kiihdyttaessa kiitoradalla luovutan, silla en tahdo valvoa tatakin matkaa. Valium on ystavani.

Heraan vasta pyorien iskiessa maahan. "You girls seemed to have a really nice sleep.", toteaa lentoemanta astellessamme ulos koneesta. Debby naureskelee, etta olisi tarjonnut meille aamupalat viime lennolla, mutta lentoemanta ei ollut onnistunut saamaan meihin eloa. Kas, taisimme olla kanttu vei. Dallasissa on tasaista ja kuivaa. Olemme aavikolla. Aurinko nostattaa maasta tomua yhdessa tuulen kanssa. Lampiman tuulen puhaltaessa kasvoille Alaskan pakkanen on muisto vain.

Ruokailtuamme jatamme myos Texasin taaksemme. Ikkunasta katsottuna Texas on viivoitintyota ja geometrisia kuvioita. Neliot seuraavat toisiaan. Saman alueen talot muistuttavat kaikki toisiaan. Kuinka tietaisit, mika niista on omasi? Symmetria on ottanut vallan. Taivaalle on leijaillut hajanainen joukkio pienia pumpulipilvia. Ne nayttavat olevan aivan eksyksissa.

Viimeinen lento on lyhyt. Meita vastassa ovat Debbyn ja Chrisin hyvat ystavat Margie ja Randy. He ovat valmiina kiidattamaan vasyneet matkalaiset maaranpaahansa West Plainsille. Tien poskessa holkottelee amish hevoskarryineen. Pysahdymme syomaan parasta koskaan maistamaani meksikolaista ruokaa. Syon sita kunnes mahani alkaa ratketa yhteen aaneen housujeni kanssa. Debs joutuu tyontamaan minut takasin lava-autoon.

Saavumme vihdoin heidan Missourin kotiinsa. Se on yksi kauneimmista koskaan nakemistani. Heti alkuun meita tervehtii jenkkileffoista tuttu kuisti keinuineen. Missa ovat cowboymme kitaroineen? Sisalta talo on hirtta, kivea, sarvia ja kuparia. Padat ja kattilat kruunaavat koko komeuden. Taalla on kotoisaa. Pihalla torottaa pieni saunamokki odottaen siivoajaansa. Ei televisiota, ei internettia, eika kenttaa puhelinta varten. Voiko taydellisempaa olla? Voin kuulla hiljaisuuden.

Aikuisuuspulmia

1/11/2012 torstai

Viimeinen rutistus. Paniikki hiipii mieliin. Hata ja epatoivokin kayvat vierailemassa. Voimasanat ovat herkassa. Savua nousee korvista niin Aberystwythissa kuin Fairbanksissakin. Rupeamme hadassamme kyseenalaistamaan kaikkea. "Eiko tama puhuttu jo lapi?". Pitka ja intensiivinen tyopaiva lakitekstia ja numeroita pyoritellen saisi jumin paalle kelle tahansa.

Pari tuntia ennen deadlinea tulossuunnitelmamme nayttaa neljantuhannen euron verran miinusta vuotta kohden. Olemme lyoneet pokkoa pesaan ja ruokkineet toistemme katastrofiskenaarioita. Olemme mielikuvitusmaailmoissamme jo molemmat makaamassa sangyn pohjalla sairaalassa.

Avoimen yhtion verotus aiheuttaa harmaita hiuksia. Mika naissa aivoissa on vikana? Ne eivat helposti tata ymmarra.

"Lopetetaanko nyt taa pelleily? Eihan me nyt yritysta pyoriteta vuodesta toiseen miinuksella jos molemmat makaa sangyn pohjalla.". Sopii. Viimeiset laskujen tarkistukset silmat ristissa. Nailla mennaan. Aika hurjaa. Minua janskattaa. Tradenomi-Paananen kuittaa.

(Ja jalkihuomiona teille, joiden luotto meikalaiseen on vankkumaton, lopullisessa versiossa viivan alle jai jopa plus-merkkisia numeroita.)

"Jos Kaikki Rokkilaulajat Olis Niin Kuin Sa, En Muuta Kun Rokkii Kuuntelis Ma Enaa Ikina"

30/10/2012 tiistai

Jalleen veri vetaa yliopiston kampukselle, taytyyhan jaljelle jaaneet browniet jollekin syottaa.
tuttuun tapaan Jesse on hymynsa kanssa vastassa. Myos Kevin istuu vakiopaikallaan poydan aaressa. En saa juoda omia kaljojani, silla Jesse on kerrankin ostanut erikoiskaljaa, joka kantaa nimea Alaskan White. Onhan tama sentaan erityinen tilaisuus? Hanen pimea muoripuolensa nostaa jalleen paataan ja meille tarjoillaan kaikkea, mita kaapista loytyy. Jes, purkitettua taikinaa olikin jo ikava. Koiranruoka muuttuu uunissa sampyloiksi. Se on yhta yllattavaa joka kerta.

Kaivamme vuorotellen youtubesta esille kuolemattomia kipaleita ja ihmiskunnan nerokkuuden taidonnaytteita. Se hammastyttaa kummastuttaa, kuinka samoja asioita elamiimme kuuluu, vaikka olemme kasvaneet maapallon toisella puolen. Kunpa juniori-Mikkola ei olisi niin iaton. Unohdumme katsomaan Trailerpark Boys:ia ja pian kello nayttaakin vartin yli neljaa aamuyolla. On ehka aika lahtea kotiin. Huomisen univaje-Paananen kiroaa taman paivan vastaavaa. Onneksi Mikko Alatalo ja Veltto-Virtanen tuovat lohdun synkeisiin, huomisessa vieraileviin mieliimme. Konsti, mahdat olla ylpea meista.

Bonfire

28/10/2012 sunnuntai
Lannenmies-Paananen ratsasti tanaan toista kertaa elamassaan western-tyyliin. Ohjat toiseen kateen, perse penkkiin ja kieli keskelle suuta. On pistettava parastamme, silla yleisonamme on ostajaehdokas. Preeria, auringonlasku ja lehmat, taalta mina tulen. Onnekseni kaikki sujuu mainiosti. Olen (jo lahes) pesunkestava lehmitytto!

Juoksemme aamun ajan kanssa kilpaa. "On vilinaa melsketta, helinaa helsketta pienten tiukujen.". Halloween-koristeita on nelja valtaisaa laatikollista: valoja, kynttiloita, kurpitsoita, rottia, lepakoita, hamahakkeja, syksyn lehtia ja variksenpelattimia. Kaikki loytavat pikkuhiljaa paikoilleen. Kokkailua ja leipomista. Kaikki hyorina, pyorina, koristelu, valmistelu ja leipominen muistuttavat lapsuuden jouluista. Olo on odottava. Hullut jenkit.

Poydalle on ilmestynyt kurpitsoita ja kaksi essua. Se, etten ole koskaan kaivertanut kurpitsaa, nostattaa amerikkalaiskavoille epauskoisia ilmeita. Kurpitsalleni alkaa piirtya surumieliset kasvot. "I've never seen a sad pumpkin before.", kummastelee Teresa kolme. Vakuuttelen, etta se on vain suomalaisten sukujuurieni rasitetta, melankoliaa. "Tama tuhansien murheellisten laulujen maa, joka tuhansiin jarviin juosta saa. Katajainen kansa, jonka itsesaalin maaraa, ei mittaa jarki eika karkimaara.".

Kuulin tanaan jo kolmatta kertaa, etta tuntuu, kuin olisin ollut taalla jo paljon kauemmin, kuin olenkaan. Chris kertoi Teresa numero kakkoselle: "... and she has been here for a month or something...". Niin, kymmenen paivaa itseasiassa. Lasnaoloni on vissiin aika kohdillaan.

Kouluvaimokotiampuja Julia-Eric Paananen ja hellanlettas-Mikkola

Ajatus kotiinpaluusta tuntuu paiva paivalta hankalammalta. En tieda oikein mihin siella palaisin. Jotenkin tuntuu, etta siella aika oli pysahtynyt jo kauan aikaa sitten. En tahdo palata siihen. Tahtosin niin kovasti kayttaa paivani viisaasti. Viisas mies, joka tietaa, mita se on, missa olet?

Kokko palaa korkeana, ja sen lampo yltaa kauas. Onneksi takkini eristaa minut niin kylmyydelta kuin kuumuudeltakin. Taivas on pilveton ja tahdet loistavat kirkkaina. On lahes taysikuu. Minulle kerrotaan kuinka loydan pohjantahden.

Kokkokokokko.

Pohdin sita kuinka epavarmaa kaikki on. Olen huolissani siita, kuinka kerkean tehda kaiken, mista unelmoin. Kuulen lohduttavia elamantarinoita. Teresa kolme vakuuttelee, etta ehdin viela vaikka minkamoista.

Chris ei osaa arvostaa poikien antamaa elakoitymislahjaa. Pillereiden sailytyslaatikko osuu arkaan kohtaan. En ihmettele, silla olemme joutuneet valttelemaan r-sanaa kuin ruttoa. Toinen puoli lahjasta kelpaa, onhan se sentaan hanen lempijuomaansa alkoholia.

Vahitellen noutopoyta tyhjenee ja juhlijoita alkaa vasyttamaan. Pian huomaamme olevamme enaa nelistaan: mina, Juutana, karhuntappaja ja Will. Tuumailemme seuraavaa seikkailuamme. Chena hot springs houkuttelee. Ilta loppuu hetken liian lyhyeen. Olisin viela jaksanut jatkaa viela muutaman tovin pidempaan. Lohtunani ovat ruuantahteet, joita hamstraan yopoydalleni hamsterin lailla.

Seuraavia paivia savyttaa juhlien jalkeinen tyhja olo ja levottomuus. Johanna on niin surkea yazzyssa, ettei se edes kesta sita.

"Oletko ikina ollut oikeilla treffeilla?"
"Lasketaanko sita, jos joku kysyy: 'Oon auraamassa teita. Tuutko traktorin kyytiin istumaan?' "

Aivosolmu Kielijumi

25/10/2012 torstai

Bluen selasta katsottuna maa on kaukana. Hevonen allani parskii ja kiirehtii askeleitaan. Minulta menee hetki tottua lannenohjiin. Kaikki narut yhdessa kadessa saa oloni tuntumaan orvoksi. Onneksi valkea jattilainen allani kayttaytyy siivosti. Laukka pakkasen huurtamalla pellolla on jotain, mita olen kaivannut.

Pedikyyrimme tehnyt Lisa oli kysellyt Debbylta suomalaistytoista. Olemmeko pari vaiko vain ystavia. Olemme varmasti anteneet mielenkiintoisen kuvan itsestamme. Debby oli vastannut, ettei usko meidan seurustelevan. Jaettu sanky oli silti alkanut mietityttamaan.

Silmaluomet painavan jalleen kerran. Kaikki se johtuu vaarinkasityksesta. Meidan piti olla ulkona nelja tuntia, luulimme, etta aamu neljaan. Kuka tahansa voisi erehtya. Yliopiston kampus asukkeineen alkaa kaymaan tutuksi.

Henkinen krapula on jopa petollisempi kuin fyysinen. Englanninkielen sanat unohtuvat ja saan suustani ulos vain puuroa. Aivorattaani kayvat ylikierroksilla, vaikka lopputulos on samaa luokkaa google translaten kanssa. Vieraan kielen kanssa kamppailu kay valilla voimille. Joskus on parempi olla hiljaa. Aika perehdyttaa Alaskan perhettani suomalaisuuden saloihin. Hiljaisuus on hyve. "Ice-man" Kimi Raikkonenkin tietaa sen.

Nukun yon yli ja yritan huomenna uudelleen. Minulla olisi niin paljon enemman kerrottavaa, kuin pystyn pukemaan sanoiksi. Levanneella mielella ja kielella kaikki on helpompaa.

Harvat Ajatukset

23/10/2012 keskiviikko

Jalkani on vain 3/4 jalkaa, Chrisin on kokonainen. Mokin lattia valmistuu hitaasti, mutta varmasti.
Pala toisensa jalkeen asettuu paikoilleen.

Vasymys painaa ja suuta kuivaa. Tama muistuttaa jotain olotilaa, jonka olen joskus aiemmin kokenut. Mihin ovat kadonneet ne ajat, jolloin riekuimme ulkona yot lapeensa ja rammimme aamuisin silti urheana aamutalliin tai tunnille? Tuosta tarmosta on jaljella enaa hailyva muisto. Olemme tulleet vanhoiksi (, vaikka olenkin vuoden nuorempi kuin luulin. Onneksi laskupaa-Mikkola pitaa tarkkaa lukua.). Aikusiksi emme silti tule koskaan.

Leipakone saa jalleen sisaansa uudet jauhot. Olen varma, etta tama on paras keksinto sitten tulen. Kahdeksankymmentaluvun nerokkuus on kadehdittavaa.

Jatin kodin kuukausi sitten. Mihin aika katoaa?

Honky Tonk

22/10/2012 tiistai

Hevosen selassa tuntuu jalleen kotoisalta. Ruumiinlapo siirtyy paksun karvan lapi jalkoihini. Ponin askel on varma. Pieneen pakettiin mahtuu paljon pippuria. Otamme lihapullan kanssa spurtteja pysyaksemme Rexin perassa. Ponin askellajit, joita ei jarin matkaavoittaviksi voi kuvailla, saavat naurahduksia aikaan. Vaellusreissulla jaykistyneita lihaksia venyttaa sopivasti ja kipu alkaa hellittamaan.

Unohtaminen on kovin helppoa. Tolovanan reissun jaljilta jaa helposti kamera vaaraan autoon. Kameranhakureissumme venahtaa. Karhuntappaja on muuntautunut cookie-ladyksi jalleen. Kampassa tuoksuu pulla. Epailyttavaa on niiden alkupera. Koiranruokaa muistuttavat purkkitaikinat muotoutuvat uunissa inkivaaripuusteiksi. Kuka olisi uskonut? Kateeni loytyy kalja toisensa jalkeen. Pian tarjoilu on vaihtunut viskipainotteiseksi. Jaiden loputtua juomiamme kylmentavat variainemehujaat. Ne samat, joita Johanna on ahtanut suuhunsa jo toista kymmenta. Kaikki sateenkaaren varit ovat lasna.

Pojat ovat tapansa mukaan valmistautuneet arki-illan tunnelmointiin viskin kera honky tonk:in merkeissa. Sita kuunnellaan yleensa yksin baarissa, kun vaimo on jattanyt ja lapsetkin hyljanneet. Iloista tiistai-iltaa meille siis! Rikomme kaavaa tahallamme. Kuiskausmiehesta intoutuneena Kevin tarttuu kitaraan. Han vaihtaisi mieluusti lupaavan uran matemaatikkona muusikon vastaavaan. Kuulemme hanen omaa musiikkiaan. Se on kaunista. Kitara kiertaa ja pian Jessen sormet tapailevat Johnny Cashin Hurt:ia. Myos Juutana nielee pelkonsa ja ja ilmoille kajahtaa Atletico Kumpulan Me Kuulutaan Yhteen. Enkelinaani-Paananen paattaa viisaana tyttona tyytya kuunteluun. Mr. Rogers pitaa meista huolen loppuun asti. Kuinka kello onkaan yhtakkia pyorinyt ympyroitaan kenenkaan huomaamatta? Aikaa younille jaa hadin tuskin nelja tuntia.

Tolo-freakin'-vana Hot Springs, Obviously!

21/10/2012 maanantai

Vuokra-automme loytaa pihaan hieman sovittua myohemmin. Vuokrauksen kanssa oli ollut ongelmia, silla Jessella ei ollut autovakuutusta. "Why the hell would I have a car insurance, I don't even have a car?". Jenkkilainen logiikka kummastuttaa jalleen.

Matkamme kohti Tolovana hot springseja alkaa auringon paisteessa. Olemme jo nyt paljon pidemmalla, kuin eilen missaan vaiheessa. Olemme matkalla. Cd-pinoni katkoista Aaronin katoset valikoivat matkamusiikiksemme Incubuksen albumin A Crow Left Of The Murder... Kuinka vaaraksi valinta osoittautuukaan. Kuinka surulliseksi mieleni muuntautuukaan. Vihdoin saan karsimykseni keskelta esitettya pyynnon: "Can you please change the music? I would like to hear something happier.". Juutana on tukenani: "You should do that. This music makes her suicidal.".

Karttamme piti olla ladattuna suoraan Aaronin paahan. Siitakin huolimatta onnistumme vain vahingossa loytamaan kymmenen mailin (16 km) reitin alkuun. Kaveltyamme pienen matkaa polkua toteamme, etta on paras jattaa sukset autoon, silla lunta ei ole tarpeeksi.

Alaska ymparillani.

Jo reitin alussa nakymat salpaavat hengen. Matka taittuu hitaasti ja mailin merkkeja nakyy harvoin. Olikohan sittenkaan hyva ajatus lahtea vaeltamaan hiihtomonot jalassa? Nilkkoja pakottava kipu antaa vihjeita johonkin suuntaan. Karhun jalki polulla jannittaa. Jesse aka karhuntappaja on kokeneen erankavijan tavoin varustautunut kaikkeen: huikka viskia, eika karhun raatelu tai pakkasen purevuus enaa pelota. Hanen leipomansa suklaapalakeksit vievat nalan mennessaan ja matka jatkuu taas.

Hetken ajaksi Frodomme jaa jalkeen Sam apunaan. Smeagolin tiet ovat tutkimattomat. Gandalf harmaa tutkii ymparistoaan ihmetyksissaan. Uskomatonta olla taalla. Myohemmin hanelta revitaan titteli. Kuinka hyodyton onkaan Gandalf, joka ei osaa viheltaa. Kuinka hallavaharja nyt loytaa avuksemme? Sormussaattue on pinteessa.

Sormuksen ritarit.

Viimeisten mailien aikana sisainen piisamirottani heraa. Oivallamme paljon. Puhumme ihmisista ja elamasta. Siita kuinka surullista on, kuinka suuri osa ihmisista joutuu katsomaan elamaansa taakse pain katuen. Emme tahdo tulla sellaisiksi. Ymparillani avautuvat maisemat auringonsateineen, kaukana alhaalla siintavine jarvineen ja jokineen, seka horisontissa nakyvine vuorenhuippuineen kuiskailevat, ettei niin tarvitse olla. Miksi niin usein pelko estaa meita elamasta? Tilanteeni voisi olla myos hyvin toisenlainen. Olen niin onnellinen saadessani olla juuri nyt juuri tassa. En tahtoisi enempaa olla missaan muualla.

Filosofi-Paananen.

"Isona minusta tulee...", on lause joka maarittelee kiireen riivamaa kulttuuriamme ja ajatusmaailmaamme surullisen paljon. Kulutamme aivan liian suuren osan ajastamme ensin kouluttautuen ja tahdaten johonkin ammattiin ja sitten tehden toita, jotta voimme elaa elamaa, joka toistaa itseaan paivasta ja viikosta toiseen. Elamme tyolle ja sen maarittamille paamaarille. (Ajatuksia aiheesta patkassa: What if money wasn't an object?.) Mina tahdon jotain muuta. Ei ole olemassa jotain, jota minusta isona tulee. Jos onkin, se ei varmasti ole mitaan tai mikaan, mika kuuluu kategorian 'ammatti' alle. Paljon hyodyllisempana koen sen selvittamisen, mita nyt haluan ja kuka olen nyt. Jokainen, joka koskaan nakee vilaustakaan ajatusteni sekametelisopasta, tietaa, ettei se ole kovinkaan helppoa.

Maailma on pullollaan toinen toistaan parempia keinoja kayttaa aikaa. Kunpa vain keksisin, mika niista on paras. Tai edes, etta mita teen ensin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin varma, etta jokainen vaihtoehdoista on mainio, enka millaan voi menna valinnoissani harhaan olivat ne sitten mita vain.

Mokkimme on pieni ja vihrea. Se lampiaa nopeasti. Nukkumapaikkoja on oikeasti vain kahdelle, mutta se tuskin on ongelma. Olemmehan pienia ja ketteria. Kotivaimot Paananen ja Mikkola ryhtyvat ensitoikseen lieden kimppuun niin kuin naisten kuuluukin. Hirvenjauhelihamakaronimosso on hitti metsan keskella, kaukana asutuksesta. Uupuneet lihaksemme kaipaavat kuitenkin jo kuumien lahteiden syleilyyn.

Kuumien lahteiden aluilla.

Tama allas nielee ajan.

Kuu paistaa kirkkaana lahteesta nousevan hoyryn lapi. Tahtitaivas yllamme on pilveton. Ennusteista huolimatta emme nae revontulia. Loydan lampimasta vedesta mukavan asennon, johon olisi niin helppo nukahtaa. Kostuneet takkuni huurtuvat hiljaa yossa.

Pikkuhiljaa unimatin kutsu alkaa kayda liian voimakkaaksi ja joudun jattamaan lahteen taakseni. Monot eivat tahdo paastaa markia jalkojani enaa takaisin sisaansa. Toinen puoli porukasta jaa viela nauttimaan yosta ulkosalle. Minua mokkiin seurannut seura on mietteliaalla tuulella. Hanta arveluttaa tekemansa valinnat. Mielestani tama ei ole oikea keino selvittaa sita. Paadyn tilanteeseen, jossa mieli pahoittuu. Tein kuitenkin sen, minka katsoin olevan oikein.

Aamu valkenee meille liian myohaan. Suksien palautus tana paivana taitaa jaada haaveeksi. Vieraskirjan lukeminen aiheuttaa hilpeytta: Tolovana hot springseilla  nahdaan sini-keltaisia revontulia ja heitellaan tikkaa. Kaikki se, obviously.

On aikamme lahtea. Monoihin survoutuminen saa aikaan tuskaisia ulvahduksia. Olen kuitenkin viisaampi. Siksi kerron teille: Ystavani, jos joku ehdottaa kolmenkymmenenkahden kilometrin patikointia hiihtomonoissa, miettikaa hetki. Se ei teke hyvetta teille.

Happy Finns!

Ensimmaiset mailit ovat hikisimmat. Jaykistyneet lihakset eivat tahdo antaa periksi. Etenemmeko ollenkaan? Pikkuhiljaa kipuun alkaa tottua. Pysahtyminen on hankalaa, jatkaminen helpompaa. Valilla uppoudun niin syvalle ajatuksiini, tai unohdun ihailemaan maisemia, etten huomaa kipua ollenkaan. Keli ei voisi olla mainiompi.

Tormaamme metsastajiin. He ovat nahneet hirvilauman ja mustan suden maen laelta. Kerromme
nakemistamme lumeen painautuneista elainten jaljista. Onnea metsalle.

Oranssi valo on kaunis. Auringonvalo saa hiukseni loistamaan kanssaan. Hetkea myohemmin myos puun latvat palavat hehkuvan oransseina. Lumihanki muuntautuu aikaa myoten oranssista vaaleanpunaiseksi.

Viimeinen ylamaki saa lihakseni ja nilkkani huutamaan tuskasta. Raivo-Paananen heraa jalleen. Pusken itseni haran raivolla viimeisen mailin ylos makea takaisin autolle piilottaen kivun adrenaliinin alle. Olen perilla varttia ennen muita. Hadin tuskin saan henkea. Pitiko taas paasta nayttamaan itselleen? Heittaydyn selalleni lumihankeen. Tuuli on kylma, se puhaltaa pohjoisesta. Hamara alkaa laskeutua.

Autossa lihakset saavat vihdoin levata ja alan sulaa ikijaasta. Olo tuntuu raukealta. Poikien pilkasta osansa saavat niin Ben Howard kun Regina Spektorkin. Suomen kielta harjoitellaan tosissaan. Itken ja nauran samaan aikaan. En pystyisi tahan nyt, kaiken taman lihaskivun kanssa. Kielten opettajien elama on varmasti hyvin antoisaa. Kotiovella ilmoille kajahtaa kysymys: "Hey, can we keep the man with the whispers?". Ette, Ben Howard on minun!

"The Girls Are Hanging Out With Flakes"

19/10/2012 perjantai

Heratyskello potkii meidat ylos puoli seitsemalta. Viela on tehtava viime hetken pakkailut, ja tankattava itsemme tayteen energiaa selviytyaksemme aarimmaisesta fyysisesta suorituksesta. Debby on huolissaan onko meilla tarpeeksi lamminta vaatetta mukaan. Juutana vakuuttelee. "I don't want her to freeze either. I just got her here. I would like to keep her for a while." Pian rinkkani alkaa tayttya pipoista, huiveista ja lapasista. Joudun ottamaan juoksuaskelia karkuun, jotta viela jaksaisin kantaa rinkkani.

Chris tarjoaa meille kyydin Smileyn pihaan puoli yhdeksaksi, kuten on sovittu. Aaron on meita vastassa, mutta kuskistamme ei ole nakynyt tai kuulunut koko aamuna. Odotamme. Hillopurkista juotu vihrea tee polttaa suutani. Putsaamme auton lumesta. Odotamme jalleen. Aaron pommittaa puhelimitse. Ei vielakaan mitaan. Valilla vihainen jupina vaihtuu huolestuneiksi kysmyksiksi. Entas jos jotain on sattunut?

Mokki on maksettu etukateen koko viikonlopuksi, joten alamme pohtia vaihtoehtoa B. Kuka ulkoilusta pitava, spontaani ihmisolio omistaisi auton, ajokortin ja seikkailumielen? Soittokierros ei tuota toivottua tulosta. Lahto tunnin sisalla on liikaa pyydetty. Missa 'jees man' -asenne? Aika alkaa kayda vahiin, silla paivan valoista tunnit ovat rajalliset. Tolovana hot springs saa odottaa huomiseen.

Soitamme noloina Chrisin noutamaan meidat takaisin kotiin. Hanta ihmetyttaa millaisessa seurassa oikein pyorimme, kun nain paasi kaymaan. Syy ei ollut Aaronin. Vastuu on neljannella osapuolella, jota emme ehka koskaan edes tule tapaamaan.

Emme itse oikein osaa pettya, silla emme olleet odottaneet juurikaan mitaan. Tyytymattomyys heraa todellisuuden ja odotuksien valisista ristiriidoista. Pyrin eroon odottamisesta ja otan vastaan sen, mita tulee. Harjoittelu on selvasti tuottanut tulosta. Emme tuhlaa aikaamme murehtien. Tallekin sattumalle on varmasti tarkoituksensa.

Kotona huomaan kuinka epaonnemme kaantyi onnekseni, silla minulla on edelleen paljon aikuisten asioita hoidettavana. Ne nielevat tassa vaiheessa kaiken ylimaaraisen ajan, mita minulla on antaa. Minun iltapaivani kuluu tietokoneella Fairbanksissa. Jenni viettaa yonsa ahertaen Aberystwythissa tietokonelankojen toisessa paassa. Tehtavaa on paljon, aikaa ei. Toivottavasti sita on kuitenkin tarpeeksi.

Kiireita

18/10/2012 torstai

Heinapaalit painavat taalla tuplasti sen, mita kotona. Paaleihin iskeytyvine koukkuinemme muistutamme aivan pienia, mutta sitakin urheampia Kapteeni Koukkuja korkean heinapaalivuoren edessa. Hetken puuskutuksen ja puhinan jalkeen onnistumme saamaan urakan paatokseen ja lato on valmis seuraavaa kuormaa varten.

Kahvin jalkeen mukaamme tarttuu parhaat paivansa nahnyt vaantynyt pulkka auttamaan loppujen kokkopuiden raahaamisessa. Aurinkoisessa pakkaskelissa aika lentaa. Mieleni radiossa pauhaa Porcupine Treen ajatuksia ajan lentamisesta. Pian viimeinenkin polli on keratty. High five, toinen heinille.

Pihaan kurvaa Debbyn auto. Voi pojat, on aika takkiostosten. Liian pieni, liian suuri, liian ohut, liian kallis, vaaran varinen. Takkeja ei loytynyt, mutta mukaamme tarttui sukset Tolovanan reissua varten. "We usually don't rent skis this time of the year, because of the lack of snow. But if you think there's enough, I believe you.". Gregg selostaa meille ystavallisesti suksien kayttoohjeet kadesta pitaen. "Yeah, I know, I'm from Finland." Synnymmehan siella sukset jalassa. Edellisesta hiihtokerrastakin on vain kymmenen vuotta.
On aika vaihtaa vanhat, katkerat hiihtokokemuksemme uusiin ja parempiin.

Lahdemme Juutanan kanssa myohemmin viela omalle seikkailullemme keskustaan. Ilo loytyy eksymattomyydesta. Scout porskuttaa suorinta reittia paamaaratietoisesti kohteeseensa, vaikka tie on jaan ja lumen liukastama. Ihmiset taalla eivat tunne sanaa talvirengas. He luottavat nelivetoon. Mieleeni nousee ajatuksia amerikkalaisista ja stereotypioista. Vaihdamme matkalla paljon kuulumisia. En muistanut kuinka huonoa huumori voikaan olla. "Katso, neekeri Alaskassa! Paleltaakohan sita?". Terveiset omallemme Skotlantiin. Rakastamme sinua, tiedathan? Vatsalihaksiin sattuu liika nauraminen.

Illalla Debby loihtii meille herkullista ruokaa. Chris on ajatellut suomalaistyttoja ja jalkiruuaksi mahan pohjalle painuu mustikoita ja half & halfia. Mieleni on rauhaton. Aikuisten asiat lainoineen ja yrityksen perustamisineen ja tarjouspyyntoineen aiheuttavat huolia. Vaikka yritan parhaani, aika ei mitenkaan riita. Tietokone ei tee yhteistyota ja huutaa olevansa tahan kaikkeen aivan liian vanha. Jet lagin ja nukkumattomuuden takia aivoni ovat muussia. Mihin aika katoaa? Mikseivat hetket riita?

Touhutessani nakokenttaani eksyy iloinen uutinen, joka saa hetkeksi mieleni melun hiljentymaan. Jossain on syntynyt todella toivottu tyttolapsi. Hymy sille.

"Mina Asun Vahan Siella Ja Taalla"

17/10/2012 keskiviikko

Tyonteko tuntuu hyvalta pitkasta aikaa. Pikku-pakkasesta huolimatta puna alkaa nousta poskille ja hiki puskea pintaan. Keraamme kokkoa varten puun palasia ja oksia hevosten tarhasta. Chrisin elakoitymishipat ovat vain puolentoista viikon paasta. Keko kasvaa hitaasti, mutta varmasti. Hevoset seuraavat uteliaina jokaista askeltamme. Kiusanhenki-Dan kaatelee kokoamiamme puupinoja turvallaan. Koko kesan palvelleet crocksit ovat vihdoin vaihtuneet turvakarkikenkiin. Lumisesta maasta huolimatta varpailla on niissa lammin. Heikin tuulihousut palvelevat edelleen uskollisesti pitaen pakkasen poissa.

Kasivarret alkavat vasya ja kammenia kivistaa. Olin jo ehtinyt kaivata toihin. Ajatukset kulkevat parhaiten ruumiillisen tyon lomassa. Elamani tarkeimmat paatokset ja suurimmat oivallukset ovat yleensa syntyneet toissa. On mukavaa tehda jotain hyodyllista. Kokko kasvaa edelleen. Tyonsa tuloksien nakeminen saa mielen iloiseksi.

Kuusi. Hevosia on kuusi. Ne saavat heinansa kuudelta ja kuudelta. Toita on hadin tuskin tarpeeksi edes Juutanalle (, eli ei), saati sitten meille kahdelle. En koskaan pysty tekemaan toita tarpeeksi osoittaakseni kuinka kiitollinen olen. Voin kuitenkin tehda parhaani.

Tarjoudumme tekemaan paivallisen, joka on pitsaa kaikilla taytteilla. Jalkiruuaksi koetamme loihtia pannukakun. Maku tai ulkonako ei ole kohdallaan, mutta hyvaa se on joka tapauksessa. Ruoka saa paljon kehuja. Lynn on ihmeissaan nahdessaan nain nuoren ihmisen, joka osaa kokata. Se on kuulemma harvinainen naky nailla main.

Saan kiitosta siita, kuinka hyvin olen nayttanyt asettuneen kodiksi. Minulla on ihmeellinen lahja tuntea olevani kuin kotonani lahes missa vain. Minua se helpottaa. "Mina omistan kaiken mita naen ja mista pidan. Mina omistan koko maailman.", viisailee nuuskamuikkunen. Samaa tuumailen mina. Toivottavasti se ei joskus kaanny minua vastaan. Ainakin tahan astisiin kokemuksiini nojaten voin todeta, etta toimii.  

Suunnittelemme matkaa Tolovana hot springseille. Rinkan kanssa hiihtaen 16km suuntaansa saa kauhun valtaamaan mieleni. Jo surkastuneet lihakseni vapisisivat pelosta, jos minulla olisi jotain, mika voisi vapista. Pojat eivat tieda mihin ovat ryhtyneet pyytaessaan meidat mukaansa...

Ensimmainen paiva Fairbanksissa lahenee loppuaan. Olen ihastunut pieneen mokkiimme (, jossa nukumme), Debbyyn, Chrisiin, hevosiin ja koiriimme: Teddyyn ja Fargieen. Teddy tapittaa eriparisilmillaan pyytaen leikkeihinsa mukaan. Fargiesta taas lahtee tuo (oi niin) tuttu kuoleman haju. Minulla on kutina, etta tulen viihtymaan taalla.