Heinapaalit painavat taalla tuplasti sen, mita kotona. Paaleihin iskeytyvine koukkuinemme muistutamme aivan pienia, mutta sitakin urheampia Kapteeni Koukkuja korkean heinapaalivuoren edessa. Hetken puuskutuksen ja puhinan jalkeen onnistumme saamaan urakan paatokseen ja lato on valmis seuraavaa kuormaa varten.
Kahvin jalkeen mukaamme tarttuu parhaat paivansa nahnyt vaantynyt pulkka auttamaan loppujen kokkopuiden raahaamisessa. Aurinkoisessa pakkaskelissa aika lentaa. Mieleni radiossa pauhaa Porcupine Treen ajatuksia ajan lentamisesta. Pian viimeinenkin polli on keratty. High five, toinen heinille.
Pihaan kurvaa Debbyn auto. Voi pojat, on aika takkiostosten. Liian pieni, liian suuri, liian ohut, liian kallis, vaaran varinen. Takkeja ei loytynyt, mutta mukaamme tarttui sukset Tolovanan reissua varten. "We usually don't rent skis this time of the year, because of the lack of snow. But if you think there's enough, I believe you.". Gregg selostaa meille ystavallisesti suksien kayttoohjeet kadesta pitaen. "Yeah, I know, I'm from Finland." Synnymmehan siella sukset jalassa. Edellisesta hiihtokerrastakin on vain kymmenen vuotta.
On aika vaihtaa vanhat, katkerat hiihtokokemuksemme uusiin ja parempiin.
Lahdemme Juutanan kanssa myohemmin viela omalle seikkailullemme keskustaan. Ilo loytyy eksymattomyydesta. Scout porskuttaa suorinta reittia paamaaratietoisesti kohteeseensa, vaikka tie on jaan ja lumen liukastama. Ihmiset taalla eivat tunne sanaa talvirengas. He luottavat nelivetoon. Mieleeni nousee ajatuksia amerikkalaisista ja stereotypioista. Vaihdamme matkalla paljon kuulumisia. En muistanut kuinka huonoa huumori voikaan olla. "Katso, neekeri Alaskassa! Paleltaakohan sita?". Terveiset omallemme Skotlantiin. Rakastamme sinua, tiedathan? Vatsalihaksiin sattuu liika nauraminen.
Illalla Debby loihtii meille herkullista ruokaa. Chris on ajatellut suomalaistyttoja ja jalkiruuaksi mahan pohjalle painuu mustikoita ja half & halfia. Mieleni on rauhaton. Aikuisten asiat lainoineen ja yrityksen perustamisineen ja tarjouspyyntoineen aiheuttavat huolia. Vaikka yritan parhaani, aika ei mitenkaan riita. Tietokone ei tee yhteistyota ja huutaa olevansa tahan kaikkeen aivan liian vanha. Jet lagin ja nukkumattomuuden takia aivoni ovat muussia. Mihin aika katoaa? Mikseivat hetket riita?
Touhutessani nakokenttaani eksyy iloinen uutinen, joka saa hetkeksi mieleni melun hiljentymaan. Jossain on syntynyt todella toivottu tyttolapsi. Hymy sille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti