16/10/2012 tiistai (Saan elaa saman paivan uudelleen!)
Lentokentalla Debby ja pikkupeikko. Ilo ja vasymys purkautuu kyyneleina ja nauruna. Taalla on tullut juuri ensilumet. Olen Alaskassa! En voi kasittaa.
Taidan olla surkea ilmestys, silla Debby tahtoo vieda minut sisarensa luokse suihkuun. Teen tyota kaskettya. Vahingossa aiheutan vesivahingon. Lahtiessamme Scott jaa sahaamaan keittion kattoa auki.
Autossa Debby ja Juutana rahahtavat nauramaan. "Well it was a rough start!". Puhelimeen Debby esittaa toiveen "Chris, make sure there's wine for me and a beer for Julia. We'll need it."
Se puhelu tuli laksiaisteni jalkeisena aamuna. Kaukaa, isojen vesien toiselta puolen ystaveista parhain soitti kysyakseen, onko minulla viela tyopaikkaa tiedossa menninkaisten maasta. Hammennyin. Juuri edellisena iltana olin iloinnut saadessani varmistuksen, etta minut oli valittu toihin ratsastuskeskukseen Dublinin etelapuolella. "On minulla, mutta en ole viela luvannut mitaan... Miten niin?". Puhelimen toisesta paasta kuului jotain, joka sai aivoni sulamaan. Minulla olisi mahdollisuus lahtea Alaskaan! Debby ja Chris olivat luvanneet jarjestaa kaiken syntymapaivalahjana Juutanalle. Mina, syntymapaivalahja? Itkin, nauroin ja iloitsin. En tieda mita valittyi puhelinlankojen toiseen paahan.
On helppoa olla ihmisolio. On helppoa olla onnesta sekaisin. En voi uskoa sita viela itsekaan. Yhtakkia elamassani koitti aika, jolloin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Kaikki, mihin ryhdyin, onnistui, ja viela paremmin kuin olin koskaan edes osannut odottaa. Mahtavia asioita tapahtui, vakken edes itse tehnyt mitaan niiden eteen. Mika se on, mita olen tehnyt ansaitakseni taman kaiken? Ajoittain tunnen etten ole taman kaiken onnen arvoinen. Hopo hopo, tottakai olen. Kaikki me olemme. Paras kiitos on elaa taysia ja nauttia kaikesta taysin rinnoin. Olen niin kiitollinen.
Muistan viela selvasti sen pimean heinakuisen illan, jolloin halasimme heipat toistemme suruisiin puseroihin. Tunnelma oli haikea, koska luulimme tuolloin nakevamme seuraavan kerran vasta vuoden paivien paasta. (Joskus on mukavaa olla vaarassa.) Pian Juutana hylkasi minut juna-asemalle. Lento lahtisi muutaman tunnin kuluttua. Istuin yksin kylmalla betonilla odottaen junaa kun sain puhelimeeni viestin, joka kertoi itkun tulleen kotimatkalla. Hyvia ystavia ei kasva jokaisessa puussa, eika niita loyda jokaisen nurkan takaa.
Nyt istun lentokoneessa kahdeksattatoista tuntia. Allani nakyy uusi manner. En ole koskaan ollut nain kaukana kotoa. En ole nukkunut silmaystakaan kahteen vuorokauteen, koska tunnen niin suurta iloa ja jannitysta tulevasta. Alamme laskeutua Seattleen. Vaahterat alapuolellani hehkuvat kirkkaan punaisina. Mahanpohjaa kutittaa. Korvissani pauhaa Of Monsters And Men. Minua jannittaa. Elamani on mahtavaa!
Viimeinen ilta Dublinissa kuluu
lampimien vallyjen alla kotona. Naytolla pyorii irlantilaista liikkuvaa
kuvaa, joka kantaa nimea In Bruges. Musta huumori muistuttaa minua jostain
kotopuolessa. Elokuva
pitaa otteessaan loppuun asti, vaikka silmaluomia painaakin. Mielipiteeni patkasta on paatetty jo etukateen, silla enhan tahdo yoksi kadulle nukkumaan. Jamesin
kuorsaus alkaa saestaa loppumetreilla. Annettakoon se anteeksi, silla
han osaa elokuvan jo ulkoa.
Lopputekstien aikana James palaa jalleen tavoitettaviin. Valvomme myohaan yohon jutustellen. Hanella on paljon kokemuksia, joita tahtoisin itsellenikin. Opin paljon kuuntelemalla. Ajatukset huitelevat elamasta ja haaveista aina yleiseen tuumailuun maailmantilasta.
Irlannilla olisi taydelliset edellytykset tulla yhdeksi Euroopan menestyneimmista valtioista: luonnonolot ovat mainiot omavaraiselle maataloudelle, vaesto on korkeasti koulutettua ja englannin kieli auttaa kansainvalisten suhteiden hoitamisessa. Vesi- ja tuulivoimaa olisi mahdollista valjastaa paljon nykyista enemman energiantuotantoon. Kuka meni kusemaan taman kaiken? Ken tietaa, barbie ei.
Eksymme taas keskustelemaan ekologisuudesta ja eettisyydesta. Minua tentataan jalleen kasvissyonnistani. Kertoessani sen johtuvan enemman ekologisista syista, kuin huolestani tuotantoelainten elinoloihin liittyen (sita kuitenkaan kiistamatta), saan vastaukseksi: "Did you know that all the vegetarians are assholes because they think they are so much better that everybody else?". Tiesin, kiitos rehellisten ystavieni.
Kerkeamme yon pimeina tunteina ratkaista kaikki maailman ongelmat ylikansoitusta lukuunottamatta. Tasta seinasta emme paase yli emmeka ympari. James kertoo olleensa aikaisemmin minun laillani toiveikas onnellisen lopun suhteen, kunnes muutaman vuoden takainen Kiinan reissu avasi hanen silmansa todellisuudelle. Yhtakkia se, etta muistiko sammuttaa valonsa Dublinissa lahdettyaan huoneestaan, ei tuntunutkaan enaa niin merkitykselliselta. Joissakin ihmisissa omien valintojen ja tekemisten vaikutusten nakeminen saattaa aiheuttaa halua muutokseen kohti parempaa, halua vaikuttaa ja tehda oman osansa. Toiset taas kaikki se kurjuus saa kyynistymaan ja menettamaan toivonsa. Minun luonnolleni luovuttaminen ei sovi. Pettyisin itseeni todella paljon, jos heittaisin vain pyyhkeen kehaan. "You can't save the whole world. But why not try to save a piece of it?"
Han kertoo, etta on vuosi sitten kaynyt lahella kuolemaa. Se muutti paljon hanen ajatusmaailmaansa ja sai laittamaan asioita tarkeysjarjestykseen. Aikamme taalla on hyvin lyhyt. Se kannattaa kayttaa viisaasti. Edellisiltana kadonnut iphone on todella pieni menetys (, vaikka se onkin jo toinen kahden viikon sisalla.). Elama jatkuu. Mitaan todellista ei ole menetetty. Kaikille meille tekisi ehka hyvaa kuolla kerran ennen kuin aikamme oikeasti koittaa.
Mika on arvokasta? Mika on tarkeaa? Kokemukset, uuden oppiminen, loytaminen. "Sometimes you just have to leave everything behind, even though it feels hard at the time. There are some things you just need to do by yourself and for yourself. You know what I mean?". Niin totta.
"It is so weird. You have been here only for two days but it feels for so much longer." Kommentilla ei kuulemma ollut mitaan tekemista pitkastyttavan seuran kanssa.
Aamulla paluu arkeen tuntuu hankalalta. Niin ainakin olen lukevinani tuhahduksista, joita pyorailyshortseihin pukeutuminen aiheuttaa. On taas hyvastien aika. Hanella on omat seikkailunsa edessaan, minulla omani. Onnea Etela-Amerikkaan ja Aasiaan, tai minne ikina tiesi viekaan. Ajatukseni vierailevat siella varmasti joskus.
Liityin hiljaiseen seurueeseen. He olivat kokeneet saman kuin minakin. "We'll have a plenty of time to be polite later." Ymmarsimme toisiamme. Sanoja ei tarvittu. Nokoset veivat mukanaan.
"-Are you good at pole dancing?"
"-Yes"
"-Have you ever tried?"
"-No."
"-High five! I love your confidence!"
Unimaailmasta tankotanssikilpailuun on yllattavan lyhyt matka. Luulen, etta Irlannissa on taikuutta: aina, kun tuopin pohja alkaa nayttamaan ei oota, jostain ilmestyy uusi jatkamaan edeltajansa tehtavaa.
Cormackin luottokortti karsii Jamesin taskussa. Sen kuului olla meidan salaisuutemme. Meidan ja kaikkien muiden, paitsi Cormackin. Sellaisena se pysyikin.
Hetken kerkesin kuvitella, etta minusta tulee se yltiopositiivinen hihkuja, joka arsyttaa kaikkia. Ehka olin vaarassa. Cormack ottaa tehtavakseen palauttaa minut maan pinnalle. Kyynisen maailmankuvan savyttama paasaus kuulostaa tutulta. "It doesn't matter if you're a vegetarian or not, because there are millions of people in the world who doesn't give a shit. We are screwed anyway so you should just enjoy while you still can." Ala siis huoli Heikki, minut pidetaan ruodussa taallakin. Olen yha jaarapainen, nuori ja naiivi. Vaitan, etta tarvitsemme vain tarpeeksi ihmisia, jotka uskovat muutoksen olevan mahdollista. Englanniksi argumentoidessani en onnistu olemaan yhta vakuuttava ja joudun lopuksi toteamaan "I'm a vegetarian only so that I can tell myself I'm a good person after all and sleep my nights well." "You can trust me. I'll keep your secret."
Beer-pongia team international vastaan team America. Havisimme taparasti. Lopuksi pelaamme kaikki Alania vastaan. Mies on kone. Myohemmin etsimme hanta huolissamme sohvien takaa ja kattoterassilta, kaapeista ja poytien alta. Mies voi olla missa vain. Hanella on kuulemma erityistaito sammua mita omituisempiin paikkoihin. Unohdamme, etta aikonuksenamme oli ehtia viela takaisin yoelamaan. Tanssimme Dublinin ylla aamuun asti. Kattohuoneiston ikkunasta katsoessa tunnen olevani maailman katolla.
Aamulla tee on valmiina ja croissantti tarjoillaan suoraan sankyyn. Pojat ovat pitaneet minusta todella hyvaa huolta. Mista naita hyvia ihmisia riittaa? Saman matkan aikana minulla on etuoikeus tutustua heihin kaikkiin. Silta ainakin tuntuu. Mika onni minulla onkaan matkassani! Ilmaisen majoituksen lisaksi minulle on tarjoiltu myos kaikki ruoka ja juoma, taysin pyytamatta. Myos hieronta kuuluu palveluun. Lampiman viltin alla on mukava jutustella. James soittelee kitaraa. Valilla pojat esittelevat acrobalance-temppujaan ja saan pelata heidan syoksyvan ikkunan lapi kadulle, suoraan surman suuhun. Pelkoni on turha. Kaikki on todella hyvin.
Olin varannut yosijan hostellista, vaan epaonnekseni vaaralle paivalle. Mita? Joka ikinen hostelli on buukattu tayteen talta viikonlopulta, koska Saksa pelaa Irlantia vastaan world cupin osakilpailun taalla Dublinissa. Ai siksi ne kaikki homelosti pukeutuneet hassua englantia puhuvat humalaiset ovat vallanneet turut ja torit?
Vastaanoton mies on mukava ja ystavallinen. Olen nainen. Olen pulassa. Silmaripsien rapsyttely auttaa aina. Pian loytyy vapaa emergency bed, puoleen hintaan.
Huoneeni on pullollaan espanjalaisia opiskelijoita. Puhumme huonoa englantia. Malesialainen Renee on tyytymaton Irlannissa saamaansa opetukseen. Odotukset olivat korkealla, koska rahaa paloi paljon. Han suunnittelee matkailevansa ympari Irlantia ennen kotiinpaluutaan. Annan vinkkeja ja muistelen vuoden takaista reissuamme. Viinipullo aukeaa. Saan hammastahnan lahjaksi. Reneen ystavat ovat Porterhousessa. Paatamme suunnata sinne katsomaan pelia. Sinne hanet kadotin. Liikaa kerroksia, liikaa mutkia ja liian pimeaa. Olisimmepa vaihtaneet numeroita.
Unohduin ruotsalaisen Gerrickin ja hanen irlantilaisten ystaviensa seuraan. He puristivat minusta ulos kaikki tuntemani vitsit ruotsalaisista. Pelin aikana vierustoverini paljastuikin saksalaiseksi.
Ei se mitaan. Pidin hanen puoliaan, niin kuin edeltajani toisessa maailmansodassa. Se kannatti: voitimme.
Irlantilaisedustuksemme ehdotti pussikaljoittelua huuhdellakseen karvaan pettymyksen maun suustaan. Kaksi viinipulloa ja Jameson myohemmin taisimme kaikki olla haviajia. Tanssilattia oli tahmea. Suudelma yllatti. Minun piti nahda monia tuona iltana. Monet jaivat nakematta. "You can't go to his place. He is drunk and you don't know him. He can be a total weirdo. You'll stay with us tonight!". Selva pomo.
"Ohommmm. Julia, it's half past ten now. Was your check out at nine?". Hataa, kaaosta, etsimista, kiirehtimista. Ilta oli mahtava. Meilla oli hauskaa. Naemme viela. "... and if you're heading to Four Courts, it's the other way!"
Pian istuinkin Christ Churchin pihassa nauttimassa aamiaisekseni nektariineja ja odottaen viestiini vastausta seuraavasta sohvasurffaus-kohteestani. Toivottavasti James vastaa pian, silla akkuni on loppumaisillaan. Oloni on kaiken antanut.
Tutuilla kulmilla jalleen! Abraham House -hostel Dublinissa. Istun kahdeksan hengen huoneessa kuunnellen kuuden yhdysvaltalaistyton keskustelua tampooneista. Tyttoja (+ 20-vee) huolettaa se, etta aiti on rapakon takana, eika pysty tekemaan saniteettiostoksia heidan puolestaan. Miksi valitsin female-dormin? Koska se oli ainut vapaa. Joskus tunnen itseni niin epanaiseksi... Ensimmaiset kaksi yota vietan hostelleissa, koska viime reissumme pelastaja Anthony ei asukaan enaa paraatipaikalla vastapaata Dublinin parasta baaria The Mezzia, vaan on joutunut muuttamaan vanhelmmilleen saastaakseen rahaa leikkausta varten, eivatka sohvasurffaus-pyyntoni saaneet vastausta ajoissa. Seuraavan yon olen Temple Barin alueella Four Courts -hostellissa kuudentoista hengen sekametelisopassa. Kuulostaa uusilta tuttavuuksilta! Lopuiksi oiksi paasen yhden paikallisen jannun luokse sohvasurffailemaan (http://www.couchsurfing.org).
Eilen saavuin Dubliniin jo hyvissa ajoin matkustettuani ensin koko yon. Ummistin silmani ainoastaan tunnin kestavan lennon ajaksi, joten olin ymmarrettavasti vasyksissa saapuessani hostellille. Ikkunaa hakkaava sade oli puolellani ja kehotti ottamaan paivaunet. Niin teinkin. Heratessani sade oli lakannut, joten lahdin kavelylle Dublinin hamartyvaan iltaan aikomuksenani taltuttaa kasvava nalka ja tattaraa: ostaa postikortteja. Hei, tunnen taman paikan! Huomasin hymyilevani itsekseni. Taalta on niin paljon hyvia muistoja.
Tana aamuna herasin pirteana jo seitsemalta aamulla. Ihanaa, sain nauttia lampimasta suihkusta. Se on hostelleissa harvinaista herkkua. Iloisin mielin kommin suihkun jalkeen aamupalalle. Aamuhamarissa sain nauttia aamupalani rauhassa. Ihmiset olivat hyvalla tuulella ja suunnittelivat jo innoissaan tulevan paivan ohjelmaa. Taman takia valitsin taman hostellin: Aamupala on aivan ruhtinaallinen verrattuna kaikkiin muihin kokemiini. Amsterdamin kahvi ja paahtoleipa sokerihillolla ryomivat hapeissaan tarisemaan poydan alle. Keittion tati oli mietteissaan ja kiireinen juostessaan keittion ja tarjoilupoydan valia. Menin aamupalan jalkeen kertomaan, kuinka paljon arvostan heidan aamupalaansa, jossa on runsaasti valikoimaa ja ruoka on laadukasta. Tati palautui keskuuteemme aatoksistaan ja nain kuinka ilo taytti hanet. Jokaisen kiitoksen han on todella ansainnut.
Hyvin alkaneen aamun kunniaksi ajattelin ilahduttaa itseani viela hieman lisaa hammentamalla amerikkalaisia huonetovereitani vaatteiden vaihdollani. Reteana suomi-neitona heitin itseni alasti heidan haariessaan aamutoimiensa parissa ymparillani. Saatoin lahes kuulla kauhistuksen aanet heidan paansa sisalla. Joku meinasi epahuomiossa tukehtua hammasharjaansa. Jenkki-etikettiin ei taida kuulua alastomuus. Ainakin nama tytot ryomivat vessaan vaihtamaan vaatteensa. Olen melkio varma, etta he kayvat syuihkussakin vaatteet paalla ja meikit kasvoilla. Meilla kotona kukaan ei edes huomaa, jos vahan persposki tai tissi vilahtaa. Toivottavasti en aiheuttanut pysyvia traumoja. Ainakin minulla oli hauskaa. Taidan olla hieman ilkikurinen.
Heidan kulttuuristaan olen kuitenkin opetellut small-talkin jalon taidon, (Olen siina jo mestari!) en sentaan tahdo ilkeilla ja vaikuttaa toykealta. Nyt kun olen yksin matkassa, minua ei edes haittaa jutustella niita naita. Valilla on jopa ihan mukava vaihtaa ajatuksia. En kuitenkaan ole mikaan "puhutaan pitaaksemme aanta" -jutustelun ylin ystava, joten tungen keskusteluu mukaan oikeita ajatuksia ja asioita. Hammastelkoon siina sitten. Jos joskus teita vastaan tulee amerikaano luullen, etta kaikki pienet suomalaistytot rakastavat paljastella itseaan ja oksennella aatoksiaan, voitte osoittaa minua syyttavalla sormellanne.
Nyt siis olen oikeasti ensimmaista kertaa yksin matkassa, ilman ystavia. Se ei ole tuntunut pahalta ollenkaan (, joka yllatti minut itsenikin.). Sana, joka kuvaa oloani parhaiten juuri nyt on "vapaus". Olen todella vapaa tekemaan (tai olemaan tekematta) aivan juuri niin kuin itse haluan. Koska olen melko helppo ja mutkaton persoona, itseni kanssa olo on helppoa. Ainoa hankaluuteni on aina ollut paatosten tekeminen. Voin harjoitella sita nyt, silla taalla ei ole ketaan tekemassa paatoksia puolestani. En voi myoskaan pohjata paatoksiani vahingossakaan sille, mita luulen jonkun muun haluavan. Toisaalta hankaluuteni paatostenteon suhteen on se, etta en tunne tarpeeksi vahvasti pienten asioiden suhteen. Minusta on turha stressata, kun kaikki vaihtoehdot ovat kuitenkin hyvia. Usein aivan yhta hyvia. Olen siis onnellinen ihan sama mita valitsen tai paatan. Jos jollakin asialla on merkitysta, niin osaan kylla sanoa sen. "Ei silla ole valia missa olemme. Kaikki paikat ovat ihan yhta hyvia", toteaa ystavamme Juksu muumeissakin. Todennakoisesti siis vain jatkan tata samaa, arsyttavaa "Ihan sama. Kaikki kay" -asennettani. Siinahan olette sitten minun kanssani.
Oikeastaan taisin tulla juuri siihen johtopaatokseen, etta haluni tulla paattavaisemmaksi ja jyrkemmaksi kannoissani kumpuaa siita, etta ymparillani olevat ihmiset pitavat paattamattomyyttani arsyttavana piirteena. Itselleni asia on nimittain ullatuspullatus aivan sama. Tekisin siis tamankin muutoksen vain muita varten. Eiko sekin ole ihan yhta lailla arsyttavaa? Tassa asiassa ei taida nyt olla voittajia. Haaleata vetta -Paananen paattaa pohdiskelunsa nyt tahan ja on jatkossakin ihan yhta ja samaa "mika vain kay" -mielta.
Olen myos huomannut matkoillani, etta Antti oli (jalleen kerran, hihi) vaarassa yhdessa asiassa. Ennen lahtoani Antti kertoi, etta kaikkein vaikeinta vieraassa paikassa olemisessa on se, etta ihmisia ei kiinnosta kuka sina olet tai mita sulle kuuluu, koska heilla on jo oma elamansa, siihen kuuluvat ihmiset ja kuviot. Asia ei ole niin. Kylla ihmisia kiinnostaa. Useimmat ihmiset ovat aivan niin kuin mina tai sina. Heita kiinnostaa saasta puhumien aivan yhta vahan. He ajattelevat, tuntevat, tahtovat oppia, jakaa ja valittaa, aivan kuten minakin. Ehka taytyy vain osata tokata siihen oikeaan kohtaan. Se on se pieni, halkaisijaltaan parin millimetrin alue toisen ja kolmannen selkanikaman valissa. Ala tonaise liian kovaa kuitenkaan, ettei kaveri halvaannu. Been there, done that.
Vaikka olen yksin matkassa, voin valita vietanko aikaa yksin vai seurassa. Viime syksyn Irlannin reissulta minulla on jo taalla tuttuja, joiden kanssa viettaa aikaa. Ceeassan kautta minulla on myos useita kontakteja, jotka viettavat aikaa kanssani mielellaan. Sita kautta kuka tahansa loytaa seuraa varmasti, ja mika parasta voi loytaa hyvin samanhenkista seuraa. Viimeisimmaksi kaikkein tarkein huomio: Mikali lahden kaupungille, minulla on paivan paatteeksi useampi uusi tuttava, ehka ystavakin. Minun taytyy vain avata ovi, astua ulos ja olla avoimin mielin. Se ei ole niin vaikeaa. "Aina on joku joka ottaa vastaan" (SMG - Kaunis Marjaana)!
On vasta aamu, hymy on jo korvissa. Heitan rinkan selkaan ja lahden tassuttelemaan kohti seuraavaa hostellia, uusia ihmisia ja seuraavaa seikkailua. Hyvaa perjantaita kaikille :-----)
Kaiken sen Aberystwythin hälinän, melun ja melskeen (, joista nautin täysin rinnoin!), sekä liikkuvan matkailija-elämän jälkeen olen kaivannut rauhoittumista. Sitä olen toteuttanut täällä Glasgowssa. Kiireettömät hetket, säännöllinen elämänrytmi ja tavalliseen arkeen kuuluvat pienet asiat ovat maistuneet pitkästä aikaa mansikalta.
Päiväni kuluvat pitkälti kokkailun, kävelytretkien, syömisen, lukemisen, kirjoittamisen ja ihmettelemisen merkeissä. Iltaisin Monica sytyttää huoneeseensa tuoksukynttilöitä ja kömmimme viileältä huoneilmalta piiloon lämpimien täkkiemme alle. Katsomme elokuvia ja dokumentteja kunnes silmämme alkavat painaa ja haukotukset kertovat, että on aika uneksia. Voi, kuinka romantillista! Rentoilu tuntuu miellyttävältä.
Pitkästä aikaa olen tunnistanut itsessäni myös pienen, hyvin hiljaisen äänen, joka kertoo kaipaavansa hieman omaa aikaa ja yksinoloa. Olin kerennyt jo luulemaan, että se osa minusta on kuollut. Ei sittenkään. Tervetuloa takaisin, muukalainen!
Aamuisin saatan tuumailla itsekseni pitkiäkin toveja Monden suorittaessa läsnäolovelvollisuuttaan yliopistolla. Silloin tartun helposti kynään, tai kaivelen rinkasta yhden lempikirjoistani: Eckhart Tollen Läsnäolon Voima. Välillä mieltä virkistääkseni saatan penkoa youtubesta esiin kolmiosaisen dokumentti-sarjan "Mielen Salattu Voima". Olen myös antanut aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni kävelyretkilläni kaupunkiin ja sen ympäristöön. Voi, miten hyvältä se onkaan tuntunut. Hidasta elämää? Kyllä.
Tämä aika on ollut aikaa musiikille. Siitä nauttimiselle ja uuden löytämiselle. Usein kävelyretkiltä mukaani on tarttunut cd-levy jos toinenkin. Täytyy myöntää, että tässä asiassa kuluttaja sisälläni on riistäytynyt käsistä. Vain hieman onneksi. Reppuni pohjalle on päätynyt niin First Aid Kitin, Ben Howardin, Feistin, Regina Spektorin, Mumford and Sonsin, Mobyn, Incubuksen, Georgen ja Foster the Peoplen plätty. Niin ja toki Batman returns -soundtrack, joka oli pakko kahmaista mukaan ja heittää kirjeeseen osoitteenaan Opastinsillan ongelmakommuuni ja batman-pakkomielle -Konsti. Lisäksi olemme Monican kanssa huomanneet pitävämme pitkälti hyvin samantyylisestä musiikista, joten olemme harrastaneet musiikkivaihtoa. Hyvän uuden musiikin löytäminen on aina yhtä jännittävää.
Tänään kokeilen ensimmäistä kertaa joogaa. Se ei tule olemaan helppoa
minulle, levottomalle sielulleni ja rauhattomalle ruumiilleni. Päässäni
on jatkuva ajatusmyrsky ja sisälläni poukkoilee milloin minkäkinlaista
tunnetta. On vaikeaa keskittää ajatuksensa, saati sitten olla
ajattelematta. Juuri siksi tuumin, että joogalla voisi olla minulle
jotain annettavaa. Toivottavasti opin ja oivallan. Pysähtymisen taito,
tervetuloa.
Monican kanssa keskustellessani olen saanut
vahvistusta ja selkeyttä asioihin, joita kohtaan tunnen mielenkiintoa,
ja joita haluan elämältäni. Ruuanlaitosta tulee varmasti pysyvä tapa.
Voisin olla joogan lisäksi kiinnostunut myös itse tehdystä
luonnonkosmetiikasta. Monica on järjestänyt itselleen paljon toimintaa itseään
kiinnostavien asioiden parissa. Miksen minä ole tehnyt samoin? Ehkä
minua ei niinkään kiinnosta permakulttuuri tai happiness-club, mutta
voisin alkaa toimimaan huomattavasti aktiivisemmin vaikkapa
vasemmistonuorissa tai minulle tärkeissä kansalaisjärjestöissä, kuten
unicefissa tai amnestyssä. Löytäisin varmasti melko pienellä vaivalla
projekteja, joissa minun panokselleni olisi käyttöä.
Kävin tässä yksi
päivä äiteeni kanssa keskustelua, jolloin oivalsin jotain tärkeää. Äiti
kertoi blogini lukemisen olevan mukavaa, koska olen lahjakas
kirjoittamaan. Vastasin olevani lahjakas monessa asiassa, mutta että en vain
vielä ole osannut oikein käyttää niitä lahjoja. "Äitiisi olet tullut.
Minäkin opin käyttämään lahjojani vasta 40 vuoden jälkeen". Tuntuu, että
minulla on vielä niin paljon annettavaa monelle asialle. Harmittaa,
etten ole osannut laittaa sitä kaikkea käyttöön vielä.
Viimeinen viikko oli minulle:
Älyköitymistä
Lähdin niggan mukaan yliopistolle kuuntelemaan hänen ryhmänsä esitelmää aiheesta "Sex as a cultural artifact". Femisnisti-Konsti olisi ylpeä oppipojastaan. Siemen on itänyt, vaikka nigga muuta väittääkin. Yhdeksi puhutuimmista teemoista tuli seksin rooli mediassa. Ohjaammeko me sitä, vai se meitä? Toisen ryhmän esitelmä käsitteli kauneusteollisuutta. Kauneusihanteet, meikkiteollisuus, ekologisuus, eettisyys, itsetunto. Myöhemmin kävin Monican seurana sosiologian luennolla, jonka aiheena oli globalisaatio. Luennoitsijalla oli harmaat hapset ja toinen jalka pahasti kujalla. Kujalla, jolla pakkanen paukkaa. Käytetyin sana oli kuolonkorinaa muistuttava "aaaaaaaaaaa". Vaikka aihe oli mielenkiintoinen, käsittely jäi hyvin pintapuoliseksi. Muistan enemmän tuotanto- ja arvoketjuista jo pelkästään viime keväänä lukemani "Kehitysmaatutkimus: johdatus perusteisiin" -kirjan pohjalta. Olen kuitenkin iloisella mielellä, sillä ymmärsin esitelmät ja luennon, vaikka ne olivat enklannin kielellä.
Löydä hymysi
Kaiken alakuloisuuden ja ahdistuneisuuden, sekä useiden nigga-terapiatuokioiden ("Mikään asia tässä maailmassa ei ole niin huonosti, etteikö siitä voisi puhua.") jälkeen Monica ehdotti elokuvissa käymistä. Ehkä se ilahduttaisi. Tähän hätään parhaimmaksi ehdokkaaksi valikoitui hyvän mielen -elokuva "Untouchable". Se kertoi erikoislaatuisesta ystävyydestä neliraajahalvaantuneen miehen ja tämän henkilökohtaisen avustajan välillä. Pätkä oli koskettava, hauskakin. Vähän ehkä mahdollisesti porasin. Olin elokuvan jälkeen herkällä tuulella, mutta mielialani oli silti kohonnut. Täältä tullaan!
Elokuvista päästyämme pistäydyimme moikkaamassa Monican synttäritunnelmissa olevia ystäviä revolutionissa. Porukka oli jo iloisalla tuulella ja alkoi ottaa mittaa toistensa tanssiliikkeistä. Synttärisankari Praveen oli Miskan ilmetty bollywood-versio. "Sama mies, mutta erinäkönen." Puheeksi tuli paikallinen freegan takkutukkineen, ja pian keskustelu olikin kääntynyt siihen, että minä olen hänen suomalainen versionsa. Siinä seisoessani tarjottu guinness-tuoppi kädessä, puhuessani kaikesta mahtavuudesta, mitä elämääni on tarjoutunut ilman omia ponnistelujani, ei auttanut kuin myöntyä.
Paaaaaljon onneeeaaa vaaan
Eilen oli Katerinan syntymäpäivä. Halusimme muistaa sankaria leipomalla vadelma-suklaamuffineja. Ensimmäisessä erässä ei ollut tarpeeksi sokeria ja muffinien pinta kärähti. Pilaaaaalla! Kauppaan ja uudet tulille! Maku oli parempi, mutta ulkonäöltään ne muistuttivat lähinnä nuotiossa käräytettyjä pesusieniä korvavaikku-kuorrutteella. "It's not all about the appearance". Katerinaa hymyilytti.
...
Kaiken
tämän keskellä en voi olla miettimättä kuinka kauhean etuoikeutettu
olen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän. Mitä ihmettä minä olen muka
tehnyt oikein ansaitakseni tämän kaiken? Näen tai kuulen joka hetki
jotain uutta. Opin, koen, ihmettelen ja yllätyn. Huomaan jatkuvasti niin
paljon hyvää ihmisissä ympärilläni, erityisesti niissä kaikkein
läheisimmissä. Minulle on selvinnyt, kuinka kovin tärkeä olen heille, ja
kuinka kamalan paljon itse heistä välitän. Jos hetkeksikään unohdan
sen, kaivan vain esiin jonkin saamistani kirjeistä tai juttelen jollekin
ystävistäni, ja muistan sen taas. En tunne oloani yhtään yksinäiseksi.
En ole tuntenut pitkään aikaan. Olen rakastettu. Se lämmittää joka
ikinen hetki. Ja voitte olla varmoja, että rakastan teitä takaisin.
Syräimmiä teille. Olen onnellinen. Eniten olen kiitollinen. Kiitos!
Ympärilläni on yhä pimeää.
Se on tunkeutunut luokseni peiton alle, ja jatkanut matkaansa lävitseni.
Tunnen sen sisälläni.
Käännän jälleen kylkeä.
Puristus rinnassani ei hellitä.
Levottomuus pyytää lupaa jäädä asumaan.
Jostakin kuulen hiljaista, suruista oopperalaulua.
Se on jatkunut jo tunteja.
Tai ehkä se onkin vain päässäni.
Pimeä vieressäni muuntautuu hämäräksi.
Eilen olisin kutsunut sitä valoksi.
Tänään en näe sitä.
Tiedän lintujen laulavan ulkona.
Se kuulostaa vieraalta.
Tänään en tunnista sitä.
En tunne nälkää.
En tunne kylmää.
Tunnen pelkoa ja epätoivoa.
Tunnen paljon ja voimakkaasti.
Se oli eilen siunaukseni.
Tänään se näyttää kääntöpuolensa.
Mieleni on tyhjä.
Kaikki tekeminen tuntuu turhalta.
... Olen menettänyt.
Juuri kun olen tukehtumassa tähän pohjamutaan, johon sallin itseni valua, ymmärrän,
on muutakin.
Taistelen tieni ylös, pois peiton alta.
Laitan veden lämpenemään.
Tahdon pestä oloni pois.
Mysli maistuukin ihan hyvältä.
Samalta kuin niinä aurinkoisina päivinä.
Siirrän verhot sivuun ikkunasta, ja huomaan:
Tämä päivä on yksi niistä.
Sama kirkkaus valaisee kasvoni nytkin.
Samat ystävät ovat tukenani tänäänkin.
Eilen kadottamani hymy alkaa taas piirtyä kasvoilleni.
Mihin jäinkään eilen, kun aika pysähtyi?
Se alkaa muistua mieleeni.
Elän tunteella. Kun olen iloinen, olen sitä todella. Silloin leijailen korkeuksissa, jossain pilvien yläpuolella. Kun olen surullinen, olen sitä oikeasti. Silloin ryömin vuorokausia pohjamudissa. Niin syvällä, että meinaan tukehtua siihen. Se on rankkaa välillä. Mutta se menee ohi. Se meni ohi.
Kaikki on ihan hyvin.
...
Negatiivisista tunteista puhuminen on todella vaikeaa. Niistä puhumattomuus ei tee niistä kuitenkaan vähäisempiä. Kaikki tuntevat niitä joskus. Olen kokeillut olla puhumatta niistä. Se ei toimi. On aika kokeilla jotain muuta. Minulla on pieni suuri kutina, että tämä on parempi keino. Voin hyväksyä negatiiviset tunteet ja elää ne. Tiedän, että ne eivät kestä ikuisesti. Pikkuhiljaa ne väistyvät tai muuttuvat.
”Ajatella, jos ei koskaan voisi tulla iloiseksi tai pettyä. Ei koskaan
voisi pitää kenestäkään, ei suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan
voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä
toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä tuntea
pahaa omaatuntoa... Kauheata. Kaikki.”
Aurinko. Lämpöä. Omat jalat. Postimerkkejä. Kirjekuoria. Katusoittajia. Musiikkia. Aikaa.
Iloinen mieli, joka leijailee jossain hyvin, hyvin korkealla, pilvien yläpuolella.
Ben Howard ja kyseinen kappale soi päässäni koko päivän. Minusta tuntuu siltä. Jälkimmäisiä kuuntelin hetken verran. Heitin muutaman kolikon. Minua
ilahdutti erityisesti KT Tunstall - Black Horse And A Cherry Tree ja
Maroon 5 - She Will Be Loved. Jostain syystä olen sattumalta kuullut noita
kappaleita useaan otteeseen matkallani. Poika on nuori ja lahjakas.
Hänestä tulee vielä parempi.
(Varoitus! Teksti saattaa sisältää ronskia neekeri-läppää.)
Vihdoin olen paikassa, jonne tuo oiva ystävämme Monica karkasi luotamme vain muutamia viikkoja aikaisemmin. Paikka on nimeltään Glasgow ja se sijaitsee Skotlannissa. Tuolla tytöllä alkaa karata hippeily käsistä. Saavuin tänne keskelle detox-kuureja, permakulttuuri-kursseja, diy-luonnonkosmetiikka hippeilyä, jooga-kursseja ja gaia-dokumentteja. Salaa vaan nautin tuosta kaikesta. Ensi kesän festivaalivalinnaksi valikoitui Sunrise Celebration (http://sunrisecelebration.com/) lehdestä nimeltä "Positive News". (Laita kalenteriisi ylös, Juutana.) "Vitun hipit!", huutaisi Konsti.
En edes muista enää, miltä tuntuvat päivät, jolloin vatsaani ei koske. Siksi kaiken tuon kauhean pullamössön, karkin, suklaan ja muun epäterveellisen potaskan jälkeen odotin innolla tänne pääsyä. Nigga on nimittäin oikea ruoka-jumala (,ainakin tällaisen maailman huonoimman kasvissyöjän mittapuulla mitattuna). Sisässäni on palava halu oppia itse kokkaamaan herkullista kasvisruokaa. Olen kehittynyt siinä kyllä todella paljon jo tähän mennessä, ottaen huomioon, että muutamia vuosia sitten kokkauskokemukseni pystyi laskemaan yhden käden sormilla ja muistona niistä on mm. pohjaan palaneet nuudelit ja käristyneen popkornin haju jossain savupilven ja palohälyttimen melun seassa. Taidan siis nykyään kuitenkin jo perus kasvispöperöt ja mausteet, mutta nyt on aika oppia hieman erikoisempia kikkoja! Siis ohjat Monicalle, käteni ovat käytössäsi.
Nyt kun päiviä on kulunut, olen kokenut uusia makuja, oppinut tekemään uusia ruokia minulle ennen vieraista raaka-aineista ja käyttämään erilaisia mausteita. Viikunat ovat hyviä. Paprikajauhe ei ole sama kun paprikamauste (, ettäs tiedätte!) Aivoihini on asennettuna nyt herkullinen kasvissosekeitto, värikkäät uunikasvikset, tapenade-tahna ja quinoa-risotto, sekä suklaa-vadelmamuffinit. Olen niin innoissani tästä! Pyöräytin myös vaimo-intoiluissani erittäin maukkaat porkkana-sämpylät yksi aamu mukaillen Jennin isän litsu-sämpyläohjetta. Olen erittäin tyytyväinen itseeni. Tahdoin oppia, ja nyt voin jopa sanoa, että osaan.
Olen myös entistä suuremmissa määrin kiinnostunut täällä ollessani syömäni ruuan ja käyttämieni hyödykkeiden ekologisuudesta. Lempipaikkani täällä ovat pienet luomu- / ekokaupat, joissa jaksaisin taivastella tuntikausia tarkastelemassa eri tuotteita ja niiden etikettejä. Rahapussini ei tosin rakasta tätä harrastusta samoissa määrin. Toivottavasti edes hauikseni kasvavat ostosten kantamisesta.
Täällä olo on myös saanut minut miettimään paljon omaa kasvissyöntiäni. Olen iloisena huiskutellut laiduntaville lemmuille ja lamposille matkallani. Kuulemma ne saavat olla ympäri vuoden pihalla, ja viettää onnellista, melko luonnonmukaista elämää. Todennäköisesti näiden eläinten lihaa voisi kutsua luomulihaksi, mikäli niille ei syötettäisi rehuja, joissa on säilöntäaineita sun muita herkkuainesosia. Periaatteessa minulla ei siis ole mitään paikallista lihaa vastaan, ja voisin sitä kai syödäkin tuntematta suurempaa syyllisyyttä tai häpeää eläinten elinolojen puolesta. Eettiset syyt eivät kuitenkaan ole ainoa, tai välttämättä edes tärkein peruste minun valinnalleni olla kasvissyöjä. Vähintäänkin yhtä suurena vaikuttajana pidän lihansyönnistä johtuvaa kuormitusta ilmastolle, ja sitä että maapallon kasvavan väestömäärän takia olisi kannattavampaa keskittyä kasvipohjaisen ravinnon tuottamiseen, jotta saataisiin ruokaa riittämään kaikille. Yhden lihakilon tuottamiseen tarvitaan kymmenen kiloa rehua, joten energiaa pääsee valumaan matkalla hukkaan. Tämän vuoksi olisi järkevämpää käyttää käytössä oleva viljelyala suoraan ihmisravinnoksi kelpaavan kasvispohjaisen ruuan tuottamiseen. Lisäksi lihantuotannossa vapautuu huolestuttavia määriä metaania ilmakehään, joka edelleen jouduttaa ilmastonmuutosta. Mielestäni ilmastonmuutoksen vakavuutta ei painoteta kouluissa tai mediassa ollenkaan tarpeeksi. Länsimaissa asiaa on hankala hahmottaa, koska olemme niin kaukana ilmastonmuutoksen todellisista uhreista (, tai ainakin ensimmäisistä uhreista), vaikka olemmekin etunenässä vastuussa sen aiheuttamisesta (http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkomaat/raportti-ilmastonmuutos-tappaa-miljoonia/606935/). Maailmantuska-Paananen kiittää ja kuittaa!
Ollakseni poliitikkomaisen ympäripyöreä lausunnoissani, voin kuitenkin kertoa, että syön dyykattua lihaa, riistalihaa, ja periaattessa voin syödä joskus myös luomulihaa sille päälle sattuessani. Ja esimerkiksi eräissä häissä heitin aatteeni illaksi jorpakkoon ja söin kananlihaa. Toisen kerran sorruin ostamaan savulohta halvennuksesta. Että en nyt turhan ankara kuitenkaan ole itselleni. Melko harvoin sitä kuitenkin tulee syötyä, sillä en juurikaan kaipaa lihan makua. En koskaan epätoivoisesti kuola valuen katso hampurilaismainoksia. Harmillista kyllä, useimmat lihat, mitä kaupasta saa, ja pikaruokapuljuissa käytetään, ovat laadultaan todella surkeaa kurakakkaa. Taidokkaasti tehty kasvisruoka on todella hyvää. Usein paljon parempaa, kuin lihaisa kumppaninsa.
Tätä hyvä ihminen -imagoa vielä hieman murskatakseni, kerron teille, että aika monta paljon aion tänä vuonna tuhota tätä meidän kaunista maapalloamme lentomatkailun merkeissä. Jos tällä pitkän matematiikan oppimäärälläni rupean laskemaan lentojen määrää, niin taidan saada summaksi luvun, joka on enemmän kuin kymmenen kappaletta. Laskutoimituksen ollessa siis kykyjeni rajat ylittävä, en edes osaa tarkkaa määrää sanoa. Häpeän sitä kyllä. En kuitenkaan niin paljon ettäkö se tunne nousisi suuremmaksi, kuin ne ilon ja innostuksen tunteet kaikesta siitä mahtavuudesta, mitä nuo lennot mahdollistavat. Sisälläni käyn siis pientä taistoa. Saa nähdä miten se tulevaisuudessa päättyy. Tänä vuonna tilanne on kuitenkin seuraava: itsekäs Paananen 1 - ympäristö 0.
Tasapainona en kuitenkaan mielelläni ostele paljoa kulutushyödykkeitä/krääsää, ja ne, joiden ostaminen on välttämätöntä, ostan mielelläni mahdollisimman ympäristöystävällisenä. Kuten kaikki jo varmaan tietävätkin, en oikeastaan osta tai omista vaatteita. Lähinnä omin ystävieni rievut (, mistä Konsti ja Juutana ovat eri iloisia, Monicakin alkaa olemaan) tai ostan kirpputorilta. Harvoin ostan mitään materiaa myöskään. Silloin tällöin hyvän musiikkilevyn, leevyydeen tai kirjan. Linkittäisin tähän jotain "The Story of Stuff"-projektista, mikäli en pitäisi sitä äärimmäisen raivostuttavana. Asiasisällöltään ne ovat hyviä, mutta kerrontatapa ärsyttää minua. Tuntuu, että niissä vastaanottajaa pidetään totaalisena älykääpiönä, jolle asiat täytyy vääntää rautalangasta. Lisäksi ne ovat melko jenkki-keskeisiä ja sisältävät aukkoja. En siis linkitä! Hahaa. Sen sijaan saatte tyytyä Uppo-Nallen pohdintoihin.
Uppo-Nalle - Ihmiset Tahtovat Kaikenlaista
Ihmiset tahtovat kaikenlaista,
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa,
elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.
Ei iloon tarvitse tavaraa hankkia,
siihen ei tarvita edes pankkia.
Konstille ja muille asiasta huolestuneille lohdutuksen sananen:
Emme vielä tanssahtele alastomina ympyrässä nummilla pitäen toisiamme käsistä kiinni rumpujen tahdissa mantroja hokien. Vielä.
Kello on 3:43 aamuyöllä. Istun Crewen juna-asemalla. Olen matkalla Monican luo Skotlantiin. Tämä yö on ollut pitkä, ja sitä on vielä paljon jäljellä. Juna, johon nousen lähtee vasta kuudelta aamulla.
Etukäteen minua pelotti todella paljon tieto siitä, että tulen viettämään yön yksin asemalla, tuntemattomassa paikassa. Kerkesin mielessäni käydä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat kauhuskenaariot. Tulisinko ryöstetyksi, hakatuksi, raiskatuksi vai tapetuksi? Tai jos kaikkia, niin missä järjestyksessä?
Noin keskiyöhön asti tunsin oloni melko turvalliseksi passengers loungessa. Junia ja ihmisiä tuli ja meni. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin olevani viimeinen. Olen YKSIN. Paniikki hiipi jälleen esiin ja täytti ajatukseni. Hetken pohdiskeltuani päätin lähteä liikkeelle. Pakko päästä pois. Pakko löytää turva.
Naisten vessa! Lukitsin itseni ja kantamukseni yhteen naisten vessan kopeista. Vihdoin pystyin hegähtämään ja tunsin taas olevani turvassa. Siitäkin huolimatta, että tositilanteen sattuessa tuo lukko tuskin olisi pidätellyt ketään. Ei edes meidän Einoa. Lukko se kuitenkin oli, ja sai siksi mieleni tyyntymään. Asettelin rinkkani seinää vasten ja istahdin itse lattialle siihen nojaten. Nukkumatti oli minua voimallisempi. Torkahtelin lyhyitä hetkiä heräten kuitenkin jokaiseen rasahdukseen, valmiina pomppaamaan ylös mörköjen saapuessa. Hetken verran hymyilin ajatellessani tilannetta. Täällä se rohkea maailmanmatkaaja-Paananen kököttää peloissaan vessan nurkassa, lukkojen takana piilossa suurelta maailmalta.
Muutaman tunnin kuluttua jouduin hylkäämään turvasatamani ja antamaan tilaa siivoojalle tehdä työnsä. Ei, en minä täällä nukkunut tai ollut piilossa. Kaivelin kaiken rohkeuteni ja itsevarmuuteni (voi miten syvälle ne olivatkaan karanneet) piiloistansa, heitin rinkan selkääni, vedin keuhkot täyteen ilmaa ja astuin ulos vessasta. Ei ristin sielua missään. Ainoastaan pimeyttä, jota välillä leikkasi himmeät aseman valot. Astelin takaisin paikkaan, mistä olin alun perin paennut, passengers loungeen.
Nyt siis istun täällä taas. Keskellä yötä, yksin, eikä minua pelota enää. Olen voittaja.
"Pelko on vaarallista, se voi äkkiä rynnätä ylös, se voi heittäytyä pitkälleen ja huitoa ympärilleen, ja kuka silloin suojelee pieniä mönkiäisiä, jotka sattuvat olemaan lähettyvillä?"
2/10/2012 tiistai Neljä päivää Aberystwythissä kuluivat aivan liian nopeasti. Ihastuin tähän paikkaan. Kaupunki on juuri sopivan kokoinen, ihmiset ovat vastaanottavaisia ja kaikki tuntevat toisensa. Paikka on täynnä kukkuloita ja lampaita silmän kantamattomiin, toisella puolen näkyy meri. Huiskuttelen sen yli Irlantiin. Aallot tulevat sieltä. Kosteutta on minun makuuni hieman liikaa niin sään, kuin juomisenkin puolesta.
Vietimme paljon aikaa Timon erasmus-opiskelijatovereiden kanssa. Porukka oli mieletön! Paljon mahtavia tyyppejä on löytänyt sattuman kautta samaan paikkaan. Ensimmäisenä iltana ranskalainen tyttö nimeltään Pascal keitti meille teetä ja kaakaota pienessä kahvilassa, jossa hän työskentelee koulun ohella. Istuskelimme iltaa ulkoterassilla pienellä porukalla. Espanjalaisille kuittailtiin heidän velastaan. Martin voisi aloittaa takaisinmaksun antamalla punnan meille kaikille. Ranskalaiset polttavat paljon tupakkaa ja heiltä löytyy aina viinipullo kourasta. "They are so french that even the women have a moustache". Me suomalaiset puolestamme istumme vain hiljaa ja tuijotamme (vihaisesti). Niin myös Jenni ja Timo löysivät toisensa. He istuivat koko illan pöydässä hiljaa tuijottaen toisiaan kunnes Jenni vihdoin nyökkäsi myöntävästi. Noiden päivien jälkeen olen sitä mieltä, että stereotypioita onnistui vastaamaan vain saksalainen Nils Weber. Muihin päiviin saimme mahdutettua yliopistolla hengailua, rugbyn seuraamista (emme tosin vielä päässeet maistamaan Timo-Christian-Martin -muhennosta), ruuanlaittoa, kävelyä ja kaljoittelua. Joka ilta kaljoittelua. En voi kun ihmetellä erasmus-opiskelijoiden ilmiömäistä kykyä selvitä sekä noin ahkerasta kaljanjuonnista että koulusta.
Puolen tunnin matka kaupunkiin kotoa näissä maisemissa. Ei haittaa.
Jumala-valo puhuttelee meitä.
Collecting blacberries. Yummy!
Tein muutaman huomion aikanani Aberystwythissä:
Nuoret britti-naiset ja rugbyä pelaavat britti-miehet ovat aggressiivisia.
Kaikki brittikoirat ovat ylipainoisia ja muistuttavat omistajiaan.
Kalja on liian halpaa.
Kaikkiin ruokiin on lisätty sokeria tai ne on päällystetty suklaalla.
Kävelyillämme joka puolella näkyi julisteita kadonneesta pikkutytöstä nimeltä April. 5-vuotias tyttö oli kaapattu kotikujaltaan valkoiseen pakuun Aberystwythin läheltä Machynllethistä. Kukaan ei tiedä, mitä tytölle on sattunut tai tullaanko tätä löytämään enää koskaan. Toivon niin, että juttu ratkeaa ja tyttö pääsee ehjänä kotiin. Minua pelottaa ihmisissä asustava pimeä puoli. Viimeisenä iltanani Aberystwythissä vietettiin ranskalaisen Lucaksen syntymäpäiviä ja saksalaisen Ellin läksiäisiä. Joku oli unohtanut kutsua synttärisankarin, joten harmiksemme Lucas ei kerennyt etkoille kanssamme ollenkaan. Onneksi tapasimme kuitenkin Varsityssä. Se on baari, josta oli varattu tilat juhlia varten. Martin oli sitä mieltä, että "You're leaving tomorrow, so it's your party too. Congratulations!" Elli oli lähdössä kiertelemään Irlantia, joten vaihdoimme numeroita ja sovimme näkevämme siellä. Kaikkeen sain vastaukseksi "Höpö höpö". Kolme baaria, useita oluita ja satoja hauskoja hetkiä myöhemmin oli jälleen aika hyvästellä. Näitä ihmisiä ja tätä tunnelmaa tulen ikävöimään. Ehkä näemme vielä. Scandinavian Music Group - Huutelen pimeään!
Viimeinen aamu, darra-aamu. Jenni tuli huolissaan tarkistamaan elinkö yhä, sillä kello oli karannut olemaan jo monta paljon. Toki elin. Herkuttelin tuhatmäärin Jennin tekemiä litsu-sämpylöitä. Nam. Aamu kului todella verkkaisesti. Sain kuitenkin pakattua. Kuulin kuulumisia Suomesta. Ikävä koitti puskea pintaan. Kiersimme hetken keskustassa ennen junani lähtöä. Evääksi matkalle löytyi voita, näkkäriä ja coleslaw-salaattia. Hyvästelin Jennin.
Yhteinen matkamme loppuu tähän. Hetkeksi ainakin. Täytyi siis vaihtaa
halaus, joka kestää seuraavat neljä kuukautta. "Tadaa" (hyvästit kymrin
kielellä). Pian
lähtönsä jälkeen Jenni juoksi takaisin huutaen: "Kävin pyytämässä
Kentucky Fried Chickenistä sulle kertakäyttöhaarukan!" Nyt onnistuu
kaalisalaatin syönti. Yksi sana nousi mieleeni: ystävä.
Uppo-Nalle - Mä olen oiva heppu Mä olen oiva heppu. On selässäni reppu ja repun alla peppu. Oi, oiva olen heppu Nyt hätää ole eipä kun repussa on leipä ja leivän päällä muna on oikein paistettuna. Jo ilo nousee tukkaan: teepullon pistin sukkaan. Se temppu maksoi vaivan, tee lämmintä on aivan. Oi, oiva olen heppu, on vierelläni reppu ja jäätiköllä peppu, mä olen kelpo heppu.
Jälleen kerran herään siihen, että joku yrittää soittaa oudosta tuntemattomasta numerosta. Niitä on riittänyt tässä lähiaikoina. "Onko yrityksesi vakuutukset kunnossa?". En vastaa taaskaan, mutta Jenni pomppaa nohevana ylös luullen soittoääntä herätyskelloksi. Kai sitä on itsekin herättävä, vaikka mieleni tekisi vain nukkua, sillä eilinen seikkailu Amsterdamin yössä painaa vielä päälle. Kiirehdimme siis hostellin aamupalalle, joka koostuu pullamössöleivästä, hillosta ja kahvista. Tämä ruokavalio saa mahani itkemään verta. Saisi minutkin, jos matkalla olisi enemmän peilejä.
Löydämme matkalla parkkihalliin söpön pienen ekokaupan, josta hamstraamme tarpeet päivän lounaaseen: paketti jauhelihaa, paprikaa ja sipulia. Kyllä näistä jotain saadaan aikaiseksi! Toivottavasti jauheliha säilyy lämpimässä autossa joitamia tunteja. Volvo kainaloon ja menoksi. Matka saa räjähtävän lähdön, sillä Jenni säikähtää takana tulevan auton tööttäystä niin, että talla painuu pohjaan. Kumi palaa. Taidan olla formulakuskin kyydissä.
Amsterdam todellakin vakuutti minut kauniine taloineen ja kanaaleineen. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Rakastin tunnelmaa kaupungissa. Palaan sinne varmasti jokin päivä.
...
Ajamme läpi Belgian. Pian talot kertovat meille, että olemme saapuneet Ranskaan. Navigoimme Calaisin lähistöllä olevalle Cap Blanc Nezin näköalapaikalle toiveenamme saada ruokaa masuihimme. Matkalla näämme pienen palan ranskalaista maaseutua, pieniä kyliä ja mutkittelevia kapeita teitä. Täällä näyttää juuri siltä, miltä kuvittelin Ranskassa näyttävän. Amélien soundtrack alkaa soimaan päässäni (La valse d'Amélie) .
Cap Blanc Nezillä tuulee pirusti. Tuuleen voi helposti nojata ja pysyä silti pystyssä. Mitenköhän onnistuu trangian sytyttäminen? Lyhyen tarpomisen jälkeen löydämme sopivan paikan istahtaa pienestä montusta kukkulan laelta. Merinäköala on huikea. Maailma on kaunis. Tuulen takia ruoka kypsyy hitaasti, mutta näissä maisemissa se ei haittaa tippaakaan. Vieressä vanhus lennättää valtavaa lennokkiaan. Tässä on hyvä ummistaa silmänsä hetkeksi. Aikaa ei ole. Comptine d'un autre été, l'aprés-midi
...
Kanaalin ylittäminen vie yllättävän paljon aikaa ja rahaa. Olemme Englannin puolella vasta yhdeksän aikoihin illalla. Alkuperäinen suunnitelmamme mennä New Forestin leirintäalueelle telttailemaan kariutuu siihen, etteivät he ota enää tähän aikaan matkalaisia vastaan. Sama vastaus myös muilta leirintäalueilta. Missä on jokanaisenoikeudet? "Kai se on sitten suuntana Wales ja yö autossa jossain kohti matkaa?".
Pöhköt britit ajavat aivan väärällä puolen tietä ja väistelevät oudosti. Jännitys vasemmanpuoleisesta liikenteestä ei ole tarpeeksi suurta saadakseen minut pysymään hereillä ratin takana. Jenni uinahtelee vieressä. Minä koitan pitää itseni kiireisenä, jotta silmäni pysyisivät auki. Pompin, hypin, lyön itseäni, laulan, huidon ja tökin silmiäni. Ehkä on aika vaihtaa kuskia. Kuulemma ihmisen on mahdollista nukahtaa silmät auki ja nähdä nk. mikrounia. Taisin todistaa sen juuri. Jep, aika vaihtaa kuskia. Taustamusiikkia suoraan radio-Paanasen pään sisältä.
Automme on niin täynnä kaikkea tuiki tarpeellista tavaraa, että penkkejä on mahdotonta saada makuuasentoon. Jenni kömpii pieneen tilaan kaiken törkymme päälle takapenkille. Minä sujahdan makuupussiini etupenkillä. Krooh pyyh.
Kun heräämme, auton ikkunat ovat huurussa ja aamu on viileä. Aurinko tervehtii meitä säteillään. Puristuksessa tavaroiden ja katon välissä uni maistui kuulemma hyvin. Itse uinuin puoli-istuvassa asennossa kuin tukki, enkä ole edes kipeä yön jäljiltä. Olemmepas käteviä matkapakkauksia.
Visiittimme Saksassa oli melko pikainen. Ajoimme sinne peltojen halki mutkittelevia pikkuteitä, jotka muistuttivat pimeässä jokaisen kauhuelokuvan ensimmäistä kohtausta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nuorisojoukko seisoi taskulamppuineen tien poskessa hiukset silmillään, olin varma asiasta. Jenni ei helpottanut oloani yhtään kommenteillaan. Onneksi saavuimme lopulta perille Niklas ja Laura Aromaan STI-tallin pihaan, jossa meitä odotti majoitus tallin vintillä. Emme odottaneet siltä juuri mitään, joten yllätyimme erittäin positiivisesti. Tallihenkilökuntaa varten remontoidut tilat vastasivat vähintäänkin hotellimajoitusta!
Aamulla näimme paikan koko komeudessaan. Se oli jonkun paronin omistama tila kartanoineen, useine piharakennuksineen ja talleineen. Hevosia pihapiirissä oli noin kuudenkymmenen paikkeilla. Aika mahtavaa hei! Jaoimme tuliaisemme ja päätimme jatkaa matkaa. Koska meille selvisi ettei Auschwitz sijaitsekaan Saksassa, pakomme suunnaksi valikoitui Amsterdam.
Matkalla meitä metitytti miksi lähes jokainen vastaan tuleva huoltoasema on shell? Hetken pohdiskeltuamme tulimme siihen tulokseen, että valitettavasti maailmanparannusbensiiniä ei varmaan ole vielä keksittykään. Silti en kovin mielelläni käytä shellin palveluja, sillä se poraa öljyä arktisilla alueilla, joilta vahingon sattuessa öljyn siivoaminen on todella hankalaa, ellei jopa mahdotonta...
Ajoin Amsterdamiin ruuhka-aikaan, enkä kokenut pienintäkään pelkoa. Olen voittaja! Vielä vuosi sitten olisin mennyt vastaavasta tilanteesta silmittömään paniikkiin. Olen tainnut kasvaa hieman. Nykyään luotan enemmän itseeni ja pärjäämiseeni. Todennäköisesti lajitteluhattukin siirtäisi minut puuskupuheista rohkelikkoihin.
Löysimme majoituksen hostelli Jansonista, kuuden sängyn huoneesta. Respassa meitä hymyilytti hostellin säännöt. "You must wear respectable clothing". Päässäni kaikui Konstin jo niin tutuksi tullut toive "Juuli, housut jalkaan!". Tosin respan poika kyllä totesi meille ujosti "... but I don't mind if you prefer walking around without your clothes on." Hän taisi olla melko kapinallinen, koska auttoi meitä myöhemmin myös viinipullon avaamisessa, vaikka myös omat juomat oli kielletty hostellin säännöissä. Tosin senkin huomasimme vasta lähtöpäivänä paneutuessamme tarkemmin sääntöihin.
Samaan huoneeseen kanssamme oli sattunut israelilainen Matan aka Matti. Vietimme lähes koko aikamme Damissa yhdessä hänen kanssaan, ja täytyy kyllä myöntää, että se muutti ennakkoluulojen värittämää käsitystäni Lähi-Idästä, ja eritoten Israelista. Kaikki eivät olekaan kurttuotsaisia rukoilijoita, jotka kivittävät naisensa hengiltä (hieman kärjistääkseni). Paananen, avaa silmäsi! Matti on todella kiinnostunut uskonnoista ja kulttuureista. Kotimaassaan hän opettaa juutalaisia perinteitä. Sain myös päivitystä yleissivistykseeni natsien keskitysleireistä tunnustettuani ensin häpeällisenä, että luulin Auschwitzin olleen Saksassa. Ympäristö, ihmiset ja kielet saivat myös osansa keskustelussa. Olen löytänyt ystävän!
Istun täällä meren rannalla Mons Klintin juurella. Maisemat ovat niin kauniit, että itkettää. Kalliot ovat kalkkikiveä, ja ne ovat värjänneet myös meriveden maidonvalkeaksi. Laskeuduimme tänne niin pitkiä portaita, että nousu takaisin ylös pelottaa. Samikin jättäisi leikin kesken heti alkumetreillä. Nyt kuitenkin keskityn vain trangiasta leijailevaan tuoksuun. Luvassa on tuunattua sienipastaa ja jälkiruuaksi suklaata.
Jätimme tänä aamuna taaksemme Kööpenhaminan, Filipin ja hänen yksitoista kämppistään. Joukkio oli etnisyydeltään melkoisen sekalainen. Siihen mahtui tsekkiläistä, italialaista, belgialaista, kiinalaista ja sun vaikka mitä laista, muttei yhden yhtä tanskalaista.
Vietettyämme edellisen yön telttaillen tahdoimme vaihteeksi viettää aikaa ihmisolentojen keskuudessa ilojuoman kera. Belgialainen herra Schoenmaker oli lähdössä viettämään iltaa yliopistolle saksalaisten ystäviensä kanssa ja saimme kutsun mukaan. Volvo luovutettiin belgialaisiin käsiin. Kaivauduin takapenkille pikkuriikkiseen koloon tavaroidemme alle. Yliopistolla leikimme biljardia ja katsoimme jalkapalloa. Jenni esitteli lahjojaan mailan varressa, kun taas itse huomasin olevani taidokkaampi uusien sääntöjen keksimisessä. Koska olimme liikenteessä "kaikki mulle heti nyt -asenteella", tottahan toki sitä oli myös keskustaan suunnattava.
Onnistuimme löytämään oikeisiin liikennevälineisiin liiankin helposti. Päädyimme myös oikeaan paikkaan lopulta, vaikka sujuvalla tanskankielen taidollamme onnistuimme lukemaan junassa, että pääteasemamme Norreport oli remontin alla, eikä siksi ollut käytössä. Taidokkaasta suunnistamisesta huolimatta ilta oli koitua kohtaloksi. Jenni oli saada sulhokseen tanskalaisen maajussin Odensen saarelta. Myöhemmin sulhasehdokas paljastuikin vain tenniksenpelaajaksi. Kuulemma maailman ykköseksi sellaiseksi. Sinisilmä-Paananenhan uskoo, mitä sanotaan. Itse puolestani olin joutua puolalaisen vaimoksi. Liitto onneksi kariutui siihen, ettei mies ollut tarpeeksi rikas. Varsinkaan kulutettuaan kaikki rahansa illan juomatarjoiluihin.
Kööpenhaminassa olivat kiven alla niin kasvishampurilaiset, kuin kööpenhaminalaisetkin. Ensimmäisiä löytyi nolla. Jälkimmäisiä yksi. Maailmaa tuhoutui silti Mc Donaldsissa kaksien ranskalaisten edessä. Häpeän.
Kotiin meidät opasti ystävämme James Bond. En vaan voi olla miettimättä miksei jokaisella ole omaa navinaattoria bussissa, sillä niin mainio keksintö se on!
Heräsimme aamuvarhain teltasta jostain Tukholman lähistöltä. Aamulla vihdoin näimme mihin olimme asumuksemme kyhänneet. Tiellä näkyi kasa hiiliä edellisyön nuotiohetken jäljiltä. Nautittuamme aamupuuron ja teetä hyppäsimme jälleen autoon ja matka jatkui halki Ruotsin kohti Tanskaan vievää lauttaa.
Pysähdyimme Söderåsenin kansallispuistossa. Pakkasimme eväät rinkkaan ja lähdimme patikoimaan merkittyä reittiä. Eteneminen oli hidasta, koska polku oli kivinen ja unohduimme vähän väliä ihailemaan kauniita vehreitä näkymiä. Saimme lähteestä vesivarantomme taas täyteen. Reitti oli täynnä murentuneita kallioita, joita ylös olisi voinut ottaa vaikka juoksukisoja. Heikki olisi hävinnyt taas varmasti.
Puolesta välistä matkaa löytyi nuotiopaikka laavuineen vanhan torpan pihasta. Pysähdyimme siihen trangioimaan. Lehmät katselivat uteliaina vieressä touhuamme. Niillekin olisi varmaan maistunut hernekeitto ja ruisleipä.
Jatkettuamme matkaa meille selvisi hyvin pian kuinka helposti käykään eksyminen merkityltä polulta. Ei sinisiä palloja missään. Hetken poukkoiltuamme löysimme kuitenkin valkoiset. "Noh, nämä kelpaavat." Jos ei ole aikaa tai paikkaa missä täytyy olla, pieni eksyminen ei haittaa ollenkaan.
