24/9/2012 maanantai
Elän yhtä loputtoman pitkää päivää. Tämä päivä ja eilinen ovat sulautuneet toisiinsa, sillä väliin mahtui vain kahden tunnin verran yöunta. Väsy painaa ja uuvuttaa, mutta olo on lämmin ja onnellinen. Seikkailu on alkanut!
Eiliseen päivään mahtui kiirettä ja stressiä, paniikkipuheluita ja kyyneleitä. Asioiden hoitaminen oli tavan mukaan jäänyt viimeiselle illalle. Matkajärjestelyitä, siivoamista, pakkaamista, hyvästejä ja viimeinen vuoro töissä. Hyvästit olivat vaikein osuus. Tuntui lohduttomalta halata tetäen, että se on viimeinen kerta moneen kuukauteen. Pekka pohti "Kuinka me pärjätään täällä nyt, kun menninkäinen lähtee?". Taina ei suostunut edes hyvästelemään, koska olisi liikuttunut liikaa. Tallista lähtiessään ovelta kuului huikkaus "Nähdään parin kuukauden päästä!" Yöllä kesken pakkailun saapui puhelimeen kannustava viesti ystävältä, joka loppui sanoihin "Pärjäät kyllä missä vain!". Viimeiset hyvästit itkin koiran karheaan karvaan. Muiden mielestä se koira haisee kuolemalta. Minulle se haju on kaikkein rakkain.
Tänä aamuna kello soi 4:30. Viimeiset juoksuaskeleet ja nopea suihku. Koneeseen jäi pyykit, tee hautumaan pöydälle ja sateenvarjo unohtui lattialle. Pikainen halaus unenpöpperöiselle Konstille. Ei aikomustakaan lyödä. Sain mukaani kirjeen, jonka saa avata vasta ulkomailla. Tavarat ja kyytiläiset autoon. Yskivä volvo lähti liikkeelle ympärillään pimeys, sade ja putoilevat syksyn lehdet. Eilisen haikeus alkoi haihtua ja tilalle tulvi silkkaa innostusta.
Pimeys kesti kauan ja aamu valkeni hitaasti. Jenni torkahteli vieressä. Päässäni soi Rebekka Karijord - Life Isn't Short At All. Turku koitti kuitenkin yllättäen. Nukuinkohan hetken itsekin?
Ajoin auton laivaan. Hetken verran olin kuin autopelissä. Ainoastaan sillä erotuksella, että tällä kertaa voitin! Koko se tavaramäärä sisuksissaan Volvo jäi surullisena ruumaan pullistelemaan liitoksistaan. Lähes yhtä surullisena kuin mikki hiiri -leivänpaahtimemme kotona Opastinsillalla, joka aamuisin laulaa suruisia, epävireisiä melodioitaan.
Raahauduimme Jennin kanssa uupuneina päikkäreille ensimmäisille löytämillemme penkeille. Miksi ne on aina muotoiltu niin, että nukkuminen pitkällään pötköllään on hankalaa? Herättyämme suuntana tax free, viiniä ja toiset päikkärit. Niiden innoittamana löysimme itsemme saunomaan ja poreammeilemaan. Onneksi sisaruksina saimme sisar-alennuksen, jottei minimibudjetin reissumme täysin vesittyisi. Ankara löllöily sai mahat kurnimaan. Kurnutus loppui noutopöydän antimiin. Yrittäessäni maksaa huomasin iloiseksi yllätyksekseni, ettei palkka ollut (taaskaan) saapunut ajallaan.
Siitä tuohtuneena vedän nyt napaani täyteen kuivatuilla aprikooseilla. Se napa alkaa olemaan jo melko kaukana selkärangastani, ja välimatka kasvaa edelleen yhdessä etäisyyden kanssa kotikolostani. Saavumme Tukholmaan tunnin päästä. Sohvasurffauspyyntömme eivät tuottaneet toivottua tulosta, joten lainatakseni muumipappaa (, ja Juutanaa): "Takaisin luontoon. Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet!". Siis tytöt metsään, teltta pystyyn ja jänisjahtiin!
...
Vihdoin metsässä. Jenni sytytti nuotion yhdellä tulitikulla. Minä teltan kahdella. Pystytin! Mahat täynnä vaahtokarkkia, maissia ja Heikin tekemää ruisleipää (KIITOS!). Täällä on pimeää, kuivaa ja lämmintä. Se vähä mitä nään, muistuttaa Suomea. Tuoksukin on sama. Olemme kuitenkin varmaan Ruotsissa. Emme voi olla varmoja, koska hiljensimme Bondin huomattuamme ettei se tiennyt yhtään mistä puhui, vaikka vakuuttavalta kuulostikin. Matkalla puhututti ihmissuhteet. Nyt on aika unien.
Elän yhtä loputtoman pitkää päivää. Tämä päivä ja eilinen ovat sulautuneet toisiinsa, sillä väliin mahtui vain kahden tunnin verran yöunta. Väsy painaa ja uuvuttaa, mutta olo on lämmin ja onnellinen. Seikkailu on alkanut!
Eiliseen päivään mahtui kiirettä ja stressiä, paniikkipuheluita ja kyyneleitä. Asioiden hoitaminen oli tavan mukaan jäänyt viimeiselle illalle. Matkajärjestelyitä, siivoamista, pakkaamista, hyvästejä ja viimeinen vuoro töissä. Hyvästit olivat vaikein osuus. Tuntui lohduttomalta halata tetäen, että se on viimeinen kerta moneen kuukauteen. Pekka pohti "Kuinka me pärjätään täällä nyt, kun menninkäinen lähtee?". Taina ei suostunut edes hyvästelemään, koska olisi liikuttunut liikaa. Tallista lähtiessään ovelta kuului huikkaus "Nähdään parin kuukauden päästä!" Yöllä kesken pakkailun saapui puhelimeen kannustava viesti ystävältä, joka loppui sanoihin "Pärjäät kyllä missä vain!". Viimeiset hyvästit itkin koiran karheaan karvaan. Muiden mielestä se koira haisee kuolemalta. Minulle se haju on kaikkein rakkain.
Tänä aamuna kello soi 4:30. Viimeiset juoksuaskeleet ja nopea suihku. Koneeseen jäi pyykit, tee hautumaan pöydälle ja sateenvarjo unohtui lattialle. Pikainen halaus unenpöpperöiselle Konstille. Ei aikomustakaan lyödä. Sain mukaani kirjeen, jonka saa avata vasta ulkomailla. Tavarat ja kyytiläiset autoon. Yskivä volvo lähti liikkeelle ympärillään pimeys, sade ja putoilevat syksyn lehdet. Eilisen haikeus alkoi haihtua ja tilalle tulvi silkkaa innostusta.
Pimeys kesti kauan ja aamu valkeni hitaasti. Jenni torkahteli vieressä. Päässäni soi Rebekka Karijord - Life Isn't Short At All. Turku koitti kuitenkin yllättäen. Nukuinkohan hetken itsekin?
Ajoin auton laivaan. Hetken verran olin kuin autopelissä. Ainoastaan sillä erotuksella, että tällä kertaa voitin! Koko se tavaramäärä sisuksissaan Volvo jäi surullisena ruumaan pullistelemaan liitoksistaan. Lähes yhtä surullisena kuin mikki hiiri -leivänpaahtimemme kotona Opastinsillalla, joka aamuisin laulaa suruisia, epävireisiä melodioitaan.
Raahauduimme Jennin kanssa uupuneina päikkäreille ensimmäisille löytämillemme penkeille. Miksi ne on aina muotoiltu niin, että nukkuminen pitkällään pötköllään on hankalaa? Herättyämme suuntana tax free, viiniä ja toiset päikkärit. Niiden innoittamana löysimme itsemme saunomaan ja poreammeilemaan. Onneksi sisaruksina saimme sisar-alennuksen, jottei minimibudjetin reissumme täysin vesittyisi. Ankara löllöily sai mahat kurnimaan. Kurnutus loppui noutopöydän antimiin. Yrittäessäni maksaa huomasin iloiseksi yllätyksekseni, ettei palkka ollut (taaskaan) saapunut ajallaan.
Siitä tuohtuneena vedän nyt napaani täyteen kuivatuilla aprikooseilla. Se napa alkaa olemaan jo melko kaukana selkärangastani, ja välimatka kasvaa edelleen yhdessä etäisyyden kanssa kotikolostani. Saavumme Tukholmaan tunnin päästä. Sohvasurffauspyyntömme eivät tuottaneet toivottua tulosta, joten lainatakseni muumipappaa (, ja Juutanaa): "Takaisin luontoon. Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet!". Siis tytöt metsään, teltta pystyyn ja jänisjahtiin!
...
Vihdoin metsässä. Jenni sytytti nuotion yhdellä tulitikulla. Minä teltan kahdella. Pystytin! Mahat täynnä vaahtokarkkia, maissia ja Heikin tekemää ruisleipää (KIITOS!). Täällä on pimeää, kuivaa ja lämmintä. Se vähä mitä nään, muistuttaa Suomea. Tuoksukin on sama. Olemme kuitenkin varmaan Ruotsissa. Emme voi olla varmoja, koska hiljensimme Bondin huomattuamme ettei se tiennyt yhtään mistä puhui, vaikka vakuuttavalta kuulostikin. Matkalla puhututti ihmissuhteet. Nyt on aika unien.
Minuu ittetti ja hymyilytti yhta aikaa, kun luin tata. On ikava. Iloisaa seikkailua. <3
VastaaPoista