Se puhelu tuli laksiaisteni jalkeisena aamuna. Kaukaa, isojen vesien toiselta puolen ystaveista parhain soitti kysyakseen, onko minulla viela tyopaikkaa tiedossa menninkaisten maasta. Hammennyin. Juuri edellisena iltana olin iloinnut saadessani varmistuksen, etta minut oli valittu toihin ratsastuskeskukseen Dublinin etelapuolella. "On minulla, mutta en ole viela luvannut mitaan... Miten niin?". Puhelimen toisesta paasta kuului jotain, joka sai aivoni sulamaan. Minulla olisi mahdollisuus lahtea Alaskaan! Debby ja Chris olivat luvanneet jarjestaa kaiken syntymapaivalahjana Juutanalle. Mina, syntymapaivalahja? Itkin, nauroin ja iloitsin. En tieda mita valittyi puhelinlankojen toiseen paahan.
On helppoa olla ihmisolio. On helppoa olla onnesta sekaisin. En voi uskoa sita viela itsekaan. Yhtakkia elamassani koitti aika, jolloin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Kaikki, mihin ryhdyin, onnistui, ja viela paremmin kuin olin koskaan edes osannut odottaa. Mahtavia asioita tapahtui, vakken edes itse tehnyt mitaan niiden eteen. Mika se on, mita olen tehnyt ansaitakseni taman kaiken? Ajoittain tunnen etten ole taman kaiken onnen arvoinen. Hopo hopo, tottakai olen. Kaikki me olemme. Paras kiitos on elaa taysia ja nauttia kaikesta taysin rinnoin. Olen niin kiitollinen.
Muistan viela selvasti sen pimean heinakuisen illan, jolloin halasimme heipat toistemme suruisiin puseroihin. Tunnelma oli haikea, koska luulimme tuolloin nakevamme seuraavan kerran vasta vuoden paivien paasta. (Joskus on mukavaa olla vaarassa.) Pian Juutana hylkasi minut juna-asemalle. Lento lahtisi muutaman tunnin kuluttua. Istuin yksin kylmalla betonilla odottaen junaa kun sain puhelimeeni viestin, joka kertoi itkun tulleen kotimatkalla. Hyvia ystavia ei kasva jokaisessa puussa, eika niita loyda jokaisen nurkan takaa.
Nyt istun lentokoneessa kahdeksattatoista tuntia. Allani nakyy uusi manner. En ole koskaan ollut nain kaukana kotoa. En ole nukkunut silmaystakaan kahteen vuorokauteen, koska tunnen niin suurta iloa ja jannitysta tulevasta. Alamme laskeutua Seattleen. Vaahterat alapuolellani hehkuvat kirkkaan punaisina. Mahanpohjaa kutittaa. Korvissani pauhaa Of Monsters And Men. Minua jannittaa. Elamani on mahtavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti