Taivas on taynnansa tummia pilvia. Ne paastavat vetensa kastelemaan kuivan maan, jonka tuuli vain muutamia tunteja aiemmin koetti puhaltaa silmillemme. Kulutamme aikaa lava-autossa katsoen pisaroiden valuvan ikkunalasia pitkin alas. Perassamme on traileri taynna lehmia, kuusitoista kaiken kaikkiaan.
Puhelimen soitto ja ohjelmamme muuttuu. Jossain on viela reilu 60 nautaa odottamassa kyytiaan myyntinavetalle. Avuksemme saamme kaksi pesunkestavaa nykypaivan cowboyta stetsoneineen ja buutseineen. Mike ja "shortie" lahtevat kumpikin trailereineen seuraamaan meita seuraavaan kohteeseemme.
Aamuista puhelinsoittoa Suomeen ja Chrisille vasattya suklaajuustokakkua lukuunottamatta tama isainpaiva on ollut kovin erilainen aiempiin verrattuna.
Ensimmaisen reissumme heitimme aamulla vanhan rouvan omistamalle maatilalle Missourin toiseen paahan. Pihaa peittavat romukasat, rakoilevat rengasaidat ja laitumilla laiduntavat lehmista, sonneista, vasikoista, vuohista ja koirista koostuvat sekalaumat kielivat siita, ettei joku osannut lopettaa ajoissa. Vanhuus hiipii hitasti ja huomaamatta. Lehmia lastatessa mietyttaa, mitka mahtavat olla tiineena ja mitka eivat. Kuivan kesan jaljilta laidun ei ole ollut jarin ravitseva ja vain harvat kelpaisivat viela teuraaksi. Onnekseni en kuitenkaan paikanna yhtaan selkeasti aliravittua.
Lahtiessamme ajamme jalleen joen lapi useiden satojen lisakilojen kanssa. Mikali olisimme Suomessa, tassa olisi silta. Sillat ovat taalla melko harvassa, ja mikali niita on, ne ovat niin matalia, etta jaavat veden alle sateiden saapuessa. Pohtiessani aaneen miksi nain on, saan vastaukseksi, etta ne on halvempaa rakentaa mataliksi. Katevaa, eiko totta? Epauskostani huolimatta neliveto puskee joen lapi kuormineen. Huokaisen helpotuksesta.
Judy ei ole uskoa korviaan, kun kerromme kuinka Suomessa pidamme lehmiamme navetoissa talven yli. Toki ilmastomme on kovin erilainen, ja useat maitokarjarodut eivat viihdy niin kylmassa ulkona lapi vuoden. Siltikin, saannoksista huolimatta, osa tilallisista pitaa lehmiaan sisalla myos kesan laidunkauden ajan. Perusteena saattaa olla tyomaaran lisaantyminen tai epakaytannollisyys tai jokin muu mutta. Totuus taitaa olla niinkin yksinkertainen, etta taloudellinen tehokkuus kulkee harvoin kasi kadessa luonnonmukaisuuden kanssa. Kun raha puhuu, myotatunto piiloutuu. Surullista. Kasittamatonta, toteaa myos Missourilainen karjatilallinen. Olen iloinen tietaessani kuinka hyvan huolen he pitavat omista elaimistaan.
Toiselta reissultamme mieleeni jaavat karjahdukset, sahkopiiskat, liukastelevat ja kompastelevat vasikat, seka lausahdus "I'm not responsible for that calf.". Ei tunnu olevan kukaan muukaan. Pieni tallattu vasikka lehmien keskella ei kuulosta hyvalta bisnekselta minusta. "Se on vain elamaa, ei sen enempaa." . Joka tapauksessa minun taytyy todeta, etta odotin nakevani jotain pahempaa ja olen silti positiivisesti yllattynyt nakemastani. En kuitenkaan niin paljon, ettako tahtoisin olla osallisena siina.
Kuljettamamme lehmat ovat myynnissa keskiviikon karjamarkkinoilla. Suuntaamme katsomaan, mita karjahuutokauppa pitaa sisallaan. Katseeni loytaa tuhansittain stetsoneita, cowboy-bootseja, farkkuliiveja , -paitoja, -housuja ja -haalareita. Keraamme paljon uteliaita katseita puoleemme. Lehmipojat ovat ilmiselvasti viettaneet aivan liikaa aikaa kotonaan, jolloin ainoat paivan aikana kohtaamansa kasvot kuuluvat heidan omille elikoilleen.
Cat walkilta naemme koko ladon yli . Pienen pieni vasikka sulattaa sydamemme. Loppupaassa silmiimme osuu lannenhevosia. Jippiaijee! Aivan kuin en muutenkin nakisi noita jaloja nelijalkaisia tarpeeksi, mutta etta oikeita lannenhevosia karjanajamiseen. Voi jukranpujut. pikkutytto-Paananen hiljenee.
Catwalk paattyy huutokaupan katsomoon. Istumme siella kuin kanat orrella katsellen, kun lehma toisensa jalkeen ajetaan myyntiaitaukseen. Toinen karjanajajista muistuttaa aivan Pesosta lapsuuteni suosikkikirjoista "Viiru ja Pesonen". Pian kuva lapsuuteni idolista tahriintuu pysyvasti, silla han osoittaa selvasti omaavansa elamansa epaonnistumisista keraantyneita patoumia, jotka ajoittain purkautuvat hammentyneisiin sorkkaelaimiin. Alaskassa tapaamaani Kennya muistuttvan huutokauppamiehen aani jaa varmasti soimaan paahani useiksi tunneiksi huutokaupan jalkeenkin. En saa sanoista selvaa, enka usko etta saa kukaan muukaan. Huhujen mukaan han latelee numeroita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti